Hauska tappa vanha tuttu

Olen tässä yrittänyt asennoitua syömään isännän kasvattamaa eläintä. Mikä ihme siinä ällöttää? Heittääkö tunneside niin voimakkaan varjon asian ylle? Ehkä minä ajattelen eläimiä lemmikkeinä. En tiedä. Asiaa pitää oikein märehtiä.

Saimme nimittäin kutsun tulla syömään täältä lähtenyttä nautaa. Se meni kokeilumielessä tähän lähialueelle. Asianosaiset testasivat, mitä liha tulee lopulta maksamaan kuluttajalle. Nauta taisi kiertää Outokummun kautta takaisin Kainuuseen. Ainakin jauhelihat olivat menneet heti kaupaksi. Joka tapauksessa, onnekseni tämä kutsu roikkuu edelleen ilmassa. Ehkä se ei toteudukaan. Noloa, jos yökkäisin tai en kerta kaikkiaan saisi ruokaa nielaistua.

Mies on yrittänyt selittää, että eläimillä on ollut täällä hyvä ja onnellinen elämä. Ja on hienoa tietää, mistä liha on oikeasti peräisin, mitä eläimet ovat syöneet, miten niitä on hoidettu. Kuvassa oleva Riiviö sai jopa vuoden jatkoaikaa. Yhdeksän vuotiaana se sitten lähti pari viikkoa sitten teuraaksi. Sekin oli merkillistä, että kun nuoremmat kohtalotoverit juoksivat karkuun, niin tämä vanhus löntysti tyynesti auton kyytiin. Aivan kuin olisi tiennyt päivänsä koittaneen.

Viimeiselle matkalle.

Ja mikä merkitys viimeisellä autokyydillä ja eläinten kohtelulla voi olla lihan makuun ja koostumukseen. Minkälaisissa oloissa ne kuljetetaan, ja ovatko ne hyvinkin stressaantuneita. Luomulehmät kuljetetaan ihan omissa karsinoissaan. En nyt muista, voiko samassa kyydissä ylipäätään kuljettaa muita kuin luomueläimiä. Tarkkoja ovat säädökset tässäkin asiassa.