Hyvää joulua - bä-ä-ä-ääää

Hyvää ja rauhallista(?) joulua täältä luomutilalta. Pässit ajoittivat touhunsa sopivasti, joten meille on nyt joulun alla syntynyt jo kymmenen pientä karitsaa. Ja lisää on tulossa, ehkäpä jo huomenna. Meillä ei ole tapana vahtia karitsointeja yötä myöten, ja hyvin ne ovat onneksi menneet.

Karitsat ovat kenties niitä liikuttavimpia eläinvauvoja, mitä meillä on ollut. Niiden äänteleminen on jotain niin suloista! Video löytyy muuten facebook-sivuiltamme facebook.com/sormula.

Kanatkin saivat herkutella puurolla joulun kunniaksi.

Aattona kävimme muutamassa perheessä aistimassa lasten joulua. Mukavaa oli jälleen kerran.

Voimien keräämistä

Emännät aamupalalla.

Vuoden viimeinen kuukausi on menossa. Vuosi on ollut aktiivimaanviljelijöille raskas. Edelleen odotellaan tukia (=palkkaa) tilille. Isäntä tuumasi, ettei olisi ikimaailmassa uskonut tukien maksun menevän joulukuulle, kun ne on yleensä maksettu syyskuussa. Osa tuista on tullut viimeisen parin viikon sisällä, mutta suurin osa on vielä tulematta.

Isäntä on keskittynyt syksyn ja alkutalven aikana on olennaiseen: eläinten hoitoon ja navetan laittamiseen. Minä olen työllistänyt itseäni kirjoittamalla ja siivoamalla, mikä onkin osoittautunut varsin hyväksi yhdistelmäksi; on fyysistä työtä ja istumatyötä.

Eläimet ovat voineet onneksi hyvin. Ne tuntuvat nauttivan hiljaisuudesta, hämäryydestä ja joutenolosta. Ja nukkuminen maistuu mahtavalle! Jos navetalle erehtyy menemään ennen puolta yhdeksää, katsovat seurakuntalaiset aivan ihmeissään ovelle. Ne ovat suorastaan kiukkuisia, jos unet jäävät kesken.

Iltaruuan tarjoilu.

Pihatossa on tehty muutoksia, jotta esimerkiksi pienkuormaajalla pääsee liikkumaan käytäviä pitkin lähestulkoon kaikkialle. Fyysistä työntekoa on helpotettu. Enää ei tarvitse kantaa selkä vääränä heinää lampaille pitkiä matkoja. Kuormaajalla saa myös leviteltyä ruuan lehmien ruokintapöydälle. Ja kun purua ajaa sisälle ison kasan, niin siitä on huomattavasti helpompi ottaa saavillinen kainaloon ja kuivittaa parret kuin kantaa purua ulkoa sisälle.

Lantakäytävien puhtaanapito onnistuu sekin kuormaajan avulla. Lypsykarja-aikaan lehmien lanta oli lietettä, mutta nyt se on kuivaa, ihan kuin hevosen lantaa. Mitkään automaattiset lantakolat eivät enää toimi, vaan tilalle on pitänyt kehittää uudenlainen varsin rouhea järjestelmä. Vanhoja lantakoneita on poistettu hartiavoimin ja tehty uusia reittejä lannanpoistoon. Lantakäytävät ajetaan nyt kuormaajalla puhtaaksi kolmen päivän välein ja työnnetään kuormat päätyihin. Kerran kuussa lannat tyhjennetään ulos laatan päälle kompostoitumaan.

Röh, röh.

Possut kasvavat ihan älytöntä vauhtia! Ne saavat päivittäin luomuhernekeittoa höystettynä täysrehulla. Myös kaikki muu aina leivästä porkkanaan ja pullankannikoista perunaan maistuu. Jokapäiväisenä kujeena on kaataa vesiastia. Tänäänkin kannoin possuille laarin puolilleen vettä ja kas, hetken päästä se oli kumollaan. Juoma-astia pitäisi olla pultattuna seinään kiinni.

Kanat ovat olleet munintatauolla jo useita viikkoja. Silloin tällöin tupsahtelee yksittäinen muna. Munia enemmän odottelen karitsoinnin alkamista. Jos pässit ovat tehneet tehtävänsä Naapurinvaaralla, pitäisi pieniä piitejä syntyä ihan lähiviikkoina. Ainakin yksi uuhista pötköttelee tavallista enemmän ja peräpää näkyi olevan turpeana. Odotellaan, odotellaan.

Ulkona on kiva myllätä ja ryllätä.

Mango tekee tuttavuutta Jopen kanssa. Mango tuli taloon pari viikkoa sitten.

Ryhmäkuva!

Krooh sanoo Milli.

Hippaleikki porsaiden kanssa

Tämä neiti on porukan johtaja.

Siirsimme porsaat talven tieltä eläinsuojaan navetalle. Saimme myös vihiä, että kettu oli liikkunut pihallamme. Sinällään kettu ei olisi ehkä syönyt porsaita suuhunsa, mutta porsaat olisivat varmasti säikähtäneet kettua ja kuolleet siihen paikkaan. Tai karanneet teille tietymättömille.

Minä uskon eläinten ymmärtävän puhetta. Niinpä nytkin sanoin eläinten siirron onnistuvan supsikkaasti yya-hengessä. Houkuttimena oli sankollinen Pikku-Pekonia. Rehun nimi naurattaa joka kerta ja niin nytkin. Olisiko nimeksi voinut laittaa ihan vaan Pikku-Possu...

Rehua.

No niin, lähdetäänkö menemään.

Porsaat kulkivat matkan marjatarhalta navetalle yllättävän hyvin suunnitelman mukaan. Mutta aivan viime metreillä suunta muuttui ja alkoi parituntinen hippaleikki ympäri pihaa. Onneksi pihallemme saapui tuttavamme, joka liittyi leikkiin. Lopulta saimme kolme porsasta eläinsuojaan liukuovien taakse; vielä ne eivät olleet määränpäässään mutta hyvin lähellä.

Yksi porsaista oli siis vielä pihalla. Ja voi mikä hätä toiselle tuli. Älysimme olla hiirenhiljaa, jotta se kuuli toisten porsaiden röhkimisen ja näin se paikallisti, missä ne olivat. Aikansa se risteili parin oviaukon luona ja kun saimme jätettyä oven auki niin, etteivät kolme sisällä olijaa karanneet ulos, meni viimeinenkin villahousu eläinsuojaan.

Enää ei tarvinnut kuin tilkitä kaikki vähänkään mahdolliset pakoreitit, jotta saisimme ohjattua nelikon paaleista tehdyn aitauksen sisälle. Sain ohjattua pari pienimmäistä kohteeseen ja toiset kaksi piti isännän kammeta kiinni. Ja voi pojat, mikä ääni siasta lähtee! Se kiljuu!

Uusi koti talveksi.

Neljä "pientä" porsasta

Siat ovat kovia tonkimaan. Ikää niillä on nyt kymmenen viikkoa.

Kuten kuvasta näkyy meidän eläinperheemme on täydentynyt porsailla! Kolme prinsessaa ja heidän prinssinsä - kuohittu sellainen - asustavat vielä tovin pihallamme marjatarhassa. Lepopaikka löytyy vanhasta leikkimökistä, missä on hyvä nukkua tuhnottaa. Ja sen taidon nämä eläimet kyllä osaavat! 

Kopsuttelin tänään aamupäivällä leikkimökin kuistilla kamera kädessäni, että josko herrasväki nousisi ylös, niin saisin otettua kuvan. Mutta mitä vielä. Yksi rinsessoista kyllä raotti silmäänsä olkikasan alla, mutta uni sen kun jatkui. Teki mieli kaivautua itsekin olkien sekaan ja ottaa pienet unet tässä valmiissa mualimassa. Aikani siinä sitten höpöttelin ja tuumasin, että minä teitä ryhdy sieltä nostamaan kuvan takia ylös. Jos kyse olisi ollut lampaista, ne olisivat ampaisseet alta aikayksikön ylös ja ulos. Sen verran arempi eläin lammas on. Kuvan ottaminen onnistui lopulta päivemmällä, kun arvon herrasväki oli lähtenyt ulkoilemaan.

Anna mun nukkua.

Porsaat pääsevät talveksi navetalle eläinsuojaan, mutta ensi kesänä näiden on tarkoitus viihdyttää mansikanpoimijoita marjatarhassa, joka sijaitsee ihan mansikkamaan vieressä. Ainakin viime kesänä tarhaan muodostui sateiden myötä aikamoinen lampi. Ensi kesänä voisi sataa sillä tavalla sopivasti, että sioilla olisi paikka missä rypeä. Tarvittaessa sinne saadaan kyllä tehtyä tekolammikkokin.

Tutustuminen porsaiden sielunelämään jatkuu. Ainakin alkutaival on osoittanut niiden olevan älykkäitä, vilkkaita ja uteliaita eläimiä.

Makuja ja maailmannäyttelyä

Rypäleet oli jo pitkälti poimittu kaikilta tiloilta lokakuun alkuun mennessä.

Olimme pari viikkoa sitten opintomatkalla Pohjois-Italiassa Garda-järven ympäristössä. Päällimmäisenä mieleen - ja vyötärölle - jäivät juustot, viinit, jäätelöt ja pitsat. Ja ne kaikki muut italialaisen keittiön herkut! Pastat, kinkut ja leivonnaiset. Risotosta en edelleenkään pidä, vaikka se kuinka hienosti punaviinissä haudutettaisiin. Myöskään polenta ei mennyt suosiolla kurkusta alas.

Italiassa osataan nautiskella, kerta kaikkiaan. Parin tunnin pituista lounastaukoa oli hauska seurata sivusta. Viini- ja maatilamatkailutilan työntekijät viihtyivät suuren pöydän ääressä nauttien ruuasta, päivän lehdistä ja toistensa seurasta - sekä siitä viinistä. Viinikulttuurilla on niin pitkät perinteet Italiassa, ettei ole mikään ihme nauttia viiniä päivittäin. Jopa keskellä työpäivää. Erityisesti silmääni osui ravintolassa asioinut lapsiperhe, jonka vanhemmat tilasivat pullollisen valkoviiniä ruuan kylkeen. Suomessa tällaista olisi katsottu niin paheksuvasti ja lähetetty vähintään kolme tekstiviestiä paikallislehden mielipidepalstalle.

Viinimaistiaisilla.

Vierailimme useilla viinitiloilla ja pääsimme tutustumaan viinin valmistamiseen. Voi kun isäntä oli elementissään! Hänella on haaveena valmistaa viiniä ja vielä hullumpana haaveena omistaa joskus viinitila jossakin päin maailmaa. Ehkä 15 vuoden päästä meillä on pieni tila Etelä-Ranskassa...

Moni ei arvaakaan, miten paljon hyvän viinin tekeminen vaatii työtä ja taitoa! Älkää hyvät ihmiset menkö Italiaan narisemaan kymmenen euron hintaisesta tilaviinipullosta. Jotkut turistit ovat aina silloin tällöin kaipailleet tilavierailujen yhteydessä viiden euron pulloja. Huh huh. Viiniviljelmien hoitaminen, rypäleiden kerääminen, niiden kuivattaminen, viinin puristaminen, viinin kypsyttäminen tynnyrissä ja lopulta sen pullottaminen vaativat aikaa, työtä, hermoja ja rahaa. Viini on ihan älyttömän hieno juoma! Ja parhaimmillaan aivan mahtava käsityön näyte! Ja kun kuulee tilan tarinoita yli sadan vuoden takaa ja näkee, millä intohimolla viiniä nykyisin valmistetaan, pullollisesta hyvää punaviiniä maksaa oikein mielellään sen kymmenen euroa.

Yksi kuormallinen rypäleitä menossa kuivumaan.

Viinisammioita.

Kuohuviinit tekeytymässä.

Posket punaisena viinikellarissa.

Italiassa ehkä mielenkiintoisinta oli nähdä tilojen toimivan tavattoman monipuolisesti. On maatilamatkailua, oma ravintola, kaikki raaka-aineet pyritään tuottamaan itse, on oma tilaviini ja muutenkin ollaan hyvällä tavalla ylpeitä siitä, mitä edelliset sukupolvet ovat tehneet ja mihin nyt ollaan menossa. Italialaiset tulevat mielellään viikonlopuksi lomailemaan tiloille ja he voivat halutessaan osallistua tilan töihin. Rypäleiden sadonkorjuun aikaan tiloilla käy jopa koululaisia poimimassa rypäleitä ja tutustumassa tilan toimintaan. Viinikulttuuriin kasvetaan kiinni hyvin varhaisessa vaiheessa.

Historiallinen tila, jota on asutettu ja hoidettu useassa sukupolvessa.

Tämä kyltti kertoo maatilamatkailusta.

Pääsimme vierailemaan myös Gardalatte-juustolassa. Italiaiset juustot ovat mahtavan täyteläisiä. Vaikka Oltermannista niin tykkäänkin, en voisi enää kuvitella lohkovani sitä illanistujaispöytään. Hyvä punaviini ja hyvä juusto ovat mainio yhdistelmä ja ne tukevat hauskasti toisiaan makujen osalta.

Gardalatten edustaja naurahti meidän suomalaisten kysymykselle kevytjuustoista. Italiassa ei todellakaan tykätä mistään kevytjuustoista. Mitä ne edes ovat? Erityisen ylpeitä paikalliset ovat Grana Padano -juustostaan, jota on valmistettu Pojoen laaksossa 1100-luvulta alkaen. Munkit ryhtyivät aikoinaan miettimään, miten saisivat säilytettyä maitoa ja siitä juustonvalmistus lähti hiljalleen kehittymään.

Juustomassat säkeissään.

Säkeistä juustomassa laitetaan muottiin.

Muoteista pois otettuja Grana Padanoja hyllyssä.
Käytävällä kulkeva laite kääntää juustoja, jotta ne kypsyvät tasaisesti.

Provolone-juustoja.

Ja kun maistiaisten makuun päästiin, niin eräänä päivänä vuorossa oli oliiviöljy. Viljelijät odottelivat sadon kypsymistä ja oliivit oli tarkoitus poimia lokakuun loppupuolella. Itse en ole tähän ikään mennessä oppinut käyttämään oliiviöljyä, mutta kyllähän sitäkin tuli ostettua tuliaiseksi, joten pitää nyt ainakin maistella, minkä säväyksen oliiviöljy antaa esimerkiksi pitsapohjaan. Ja jos ei muuta, niin lusikallinen hyvää oliiviöljyä päivittäin nautittuna on terveydelle hyväksi. Näin meille vakuutettiin.

Oliivisato kypsymässä.

Oliiviöljymaistiaiset.

Muutaman päivän Italia-turneen aikana kävimme myös Milanossa Expo-maailmannäyttelyssä. Emme olleet tutustuneet matkaohjelmaan mitenkään antautumuksella, koska maanviljelijän kohdalla matkalle lähteminen varmistuu vasta sitten, kun lentokone nousee kotimaasta ilmaan. Sitä ennen ei oikein uskalla hekumoida matkalla.

Expoon lähdimme kuin mihin tahansa messuille. Tosin oppaamme oli etukäteen kertonut ihmispaljoudesta, mutta kyllähän se yllätti. Kokemuksena Expo oli suorastaan tajunnanräjäyttävä. Suomessa pidettävät messut ja joulumyyjäiset tuntuvat tästä eteenpäin hyvin pieniltä ja suorastaan miellyttäviltä.

Expo avattiin toukokuussa ja se päättyy lokakuun lopussa. Paikalla on käynyt useita miljoonia ihmisiä. Tuolloin keskiviikkona meidän lisäksemme paikalla oli kymmeniä ja kymmeniä tuhansia muita. Koululaisia ja päiväkotiryhmiä oli aivan älyttömästi. Nämä ryhmät pääsivät joillekin messuosastoille takaoven kautta, mikä hidasti muiden ihmisten jonottamista.

Expossa oli edustettuna noin 140 maata. Suomi ei ollut mukana näyttelyssä. Suurimmat paviljongit olivat jättimäisiä rakennuksia, varta vasten messuille rakennettu. Ehkä hämmästyttävintä oli ihmisten kyky ja halu jonottaa johonkin paviljonkiin jopa kaksi tuntia. Eikä heillä ollut tarkkaa tietoa siitä, mihin he oikeastaan jonottivat. Me tyydyimme käymään muutamalla osastolla, mihin ei tarvinnut jonottaa - ja näin oli toiminut moni muukin suomalainen. Mehän hermostumme kotimaassamme jo siitä, jos kaupan jonossa on enemmän kuin viisi ihmistä...

 Messujen teemasta "Planeetalle ravintoa, elämälle energiaa" ei jäänyt mitään käteen, mutta tulipahan käytyä ensimmäistä - ja ehkä viimeistä kertaa - maailmannäyttelyssä.

Hei me jonotetaan.

Messuosasto.

Penni ajatuksistasi

Uusin kolumnini löytyy Maaseudun Tiede -liitteen sivulta 19. Olen saanut tekstistä myönteistä palautetta ja kiitosta, että toin monen viljelijän mielessä pyöriviä asioita julki. Liian moni miettii näitä asioita itsekseen.

Ja kiitos Maaseudun Tiede -liitteelle, että se ylipäätään julkaisi tekstin.

Itsesitoja Hercules

Itsesitoja Hercules, Valmet ja isäntä.

 Isännän aarrevarastoista löytyy Aroksen Hercules (vai Herkules?). Ihan äkkiseltään en olisi osannut sanoa, mitä tällä häkkyrällä tehdään. No tietenkin lyhteitä.

Kyse on siis 1950-luvun kuusijalkaisesta itsesitojasta. Isännän mukaan vastaavia toiminnassa olevia kojeita löytyy Suomesta vain muutamia.

Laitoimme viime vuonna kasvamaan ruista ja nyt sitä pääsi siis laittamaan lyhteille. Kiitos naapurillemme, joka lainasi upeaa Valmettiaan Herculeksen työpariksi. Myöhemmin syksyllä loppu vilja puidaan ja vielä myöhemmin pääsen leipomaan piirakoita omista jauhoista!

Ruislyhteet menevät koristeiksi ja olkipukkitarpeiksi. Ohdakkeiset lyhteet säästetään 4m x 4m -kokoista kekripukkia varten, joka toimitetaan tuttuun tapaan Kajaanissa pidettävää kekrijuhlaan.

Ennen pellolle lähtemistä oli edessä muutama jännitysmomentti liittyen Herculeen toimivuuteen. Edellisestä käyttökerrasta oli taas aikaa. Alun perin isäntä sai ajatuksen itsesitojasta nähtyään televisiosta ohjelman, missä Prinssi Charlesin tilalla tehtiin lyhteitä vastaavalla laitteella. Niinpä isäntä laittoi lehteen ilmoituksen ja lopulta kohde löytyi läheltä Helsinkiä. Aikaa tästä on jo 25 vuotta. Siellä eteläsuomalaisella tilalla Hercules on seissyt keskellä peltoa ruostuneena kivikasan päällä. Kotona Kainuussa Hercules piti entisöidä täysin. Sen jälkeen isäntä oli opetellut käyttämään sitä. 

 Ennen tämän viikon h-hetkeä erityisesti matto kaipasi pientä reparointia. Vielä pellollakin piti tehdä lukuisia säätöjä, minkä jälkeen Hercules hoiti homman kotiin. Jippii! 

Pientä askartelua.

Sitten ei kun töihin.

Luomuherkkuja ja höyhenkauppaa

Mansikkakausi on saatu mehumansikoiden keruuta vaille pakettiin. Kausi alkoi neljä viikkoa edelliskesää myöhemmin. Sateinen kesä aiheutti omat vinkeensä esimerkiksi homeentorjuntaan, mutta siitäkin selvisimme puhtaasti käsityöllä.

Pellolla on siis vielä poimittavaa ja olenkin yrittänyt houkutella kerääjiä meille, jotta mansikat eivät jäisi peltoon mätänemään. Oravannahkakauppa kunniaan: mehumarjat sinulle, kahvi tai suklaa minulle.

Kaikki mansikat saatiin myytyä ensimmäisinä kolmena viikkona, kunnes alkoi koulu. Itsepoiminta loppui kuin seinään. Ja ymmärtäähän sen. Ihmisillä on kiire saada pakastimet täyteen ennen kuin arki lähtee pyörimään kaikkine muine kiireineen.

Viimeisen viikon mansikat poimimme siis itsellemme pakastimeen. On lohkottua, kokonaista ja paseerattua luomumansikkaa. Sitä myydään talven mittaan halukkaille. Tänään tein mansikka-avokado-smoothien, johon laitoin luomujugurttia, luomumaitoa, luomumansikoita ja avokadon, ja ripauksen raakaruokosokeria. Avot!

Smoothien kera maistuivat uunilämpimät karjalanpiirakat. Olen innostunut tekemään näitä ruokaisia herkkuja, jotka ovat varsin harvinaista herkkua täällä Kainuussa. Toki kaupoista löytyy näitä pakastekammotuksia, mutta eiväthän ne vedä vertoja käsintehdyille piirakoille. Ja kun raaka-aineina käyttää mahdollisimman paljon luomua, niin kylläpä tulee hyviä. Virosta peräisin olevalla ruisjauholla ja kotimaisella luomuruisjauholla on vissi ero! Itse tykkään käyttää Liperin Myllyn jauhoja.

Kanalan pidon kanssa on menty takapakkia. Keväällä porukkaa harvensi röyhkeä varis, viikko sitten kanatarhan yllä lenteli kanahaukka. Ja enpä menisi vannomaan, ettei meidän oma hulivilikoiramme olisi käynyt noutamassa tarhasta evästä kupuunsa. Nuorin paimenkoiristamme tekee tunneleita talon ja navetan alle ja yhtenä päivänä se oli tietenkin tehnyt montun kanalan aidan alitse. Sieltä se sitten juoksi pihaan kana suussaan. Onneksi kana oli vielä hengissä. Nyt kanatarha on aidattu tukevammin. 

Rivit ovat siis harventuneet, mutta tavoitteena on edelleen lisätä munivien kanojen määrää. Kukkoja on laumassa jo parikymmentä ja niitä laitetaan pataan tällä viikolla oikein urakalla. Tai no osa pakastetaan ja nautitaan myöhemmin. Höyheniä ja sulkia on saatu menemään askartelijoille ja perhokalastusharrastajille. Perhojen tekijät ovat erityisen kiinnostuneita kukkojen niskoista. Maatiaiskukkojen sulkasato on kyllä väriltään niin upeaa, että mieli tekisi askarrella jotain itsekin. Pojille voisi tehdä hienot intiaanipäähineet ja itselle unisiepparin. 

Ärhäkkä on ilme.

 Kesätyöntekijämme Kolilla ja Kaavilla kotiutuivat viime viikonloppuna. Isäntä kävi hakemassa pojat kotiin pitkälle yöhön kestäneellä traktorireissulla. Nyt sällit totuttautuvat kotielämään. Ruoka maistuu hyvin ja palautetta annetaan heti, jos ruokintapöydällä on enää paalin rippeet.

Laidunnus Naapurinvaaralla jatkuu edelleen. Lampaat, kyytöt ja lapinlehmät laiduntavat siellä pitkälle syksyyn asti.

Pojat kotona.

2,7 kilometriä muovia

Uutta mansikkapeltoa pukkaa.

 Tänään oli se päivä, jolloin pellolle ajettiin 2,7 kilometriä muovia. Jos taimia laitetaan 30 senttimetrin välein, täytyy mansikanalkuja istuttaa vajaat 9 000 kappaletta. Huomenna muovia ajetaan vielä noin puolitoista kilometriä. Näihin penkkeihin istutetaan taimet vasta ensi vuonna. Taimet saadaan omasta takaa, sillä ne otetaan mansikanrönsyistä.

Kyykkäystreenit jatkuvat siis noin kuukauden päästä tällä uudella mansikkapellolla. Siihen asti penkit saavat olla "kiinni", jotta rikkakasvit kuolevat muovin alle. Samalla maa saa tekeytyä rauhassa. Rivivälit pitää lanata avantilla, minkä jälkeen väleihin voi istuttaa kasvamaan valkoapilaa.

Uudella mansikkapellolla penkkien riviväli on sama kuin nykyisessä, mutta mansikat istutetaan yhteen riviin. Pelto on helpompihoitoinen, koska mansikat kasvavat muovin päällä, eivätkä levittäydy nurmelle. Nurmen ajaminen on helpompaa, kun ei tarvitse varoa mansikoita. Keväällä on helpompi putsata penkkejä kuolleista lehdistä ja rönsyistä, kun taimet ovat yhdessä rivissä.

Parhaillaan kyykkäämme, ryömimme, konttaamme ja millä tyylillä nyt kukakin etenee mansikoita poimien. Mansikkasesonkia on menossa kolmas viikko. Lämmin jakso tuli viime metreillä. Jos sateet olisivat jatkuneet, olisi mansikkasadolle saanut sanoa näkemisiin ensi kesänä. Mihinkään huippusatoon ei tänä kesänä ylletä - säiden takia - mutta se marja, mitä pellosta on noussut, on hyvälaatuista. Varsinkin nyt, kun yöt ovat pimeitä ja päivät aurinkoisia, on mansikan sokeripitoisuus noussut huippuunsa. Mansikat ovat supermakeita!

Luomumansikoita on toimitettu Kainuuseen ja Pohjois-Karjalaan sekä muualle Suomeen. Lisäksi meillä on käynyt runsaasti itsepoimijoita. Mansikkaa kypsyy koko ajan lisää, joten sitä riittää vielä mattimyöhäisillekin.

Isäntä kokeilee, miten syvälle maa on kuohkeutunut äestyksen jälkeen.

Mansikkakeijujen juhlaa

Ne kypsyvät sittenkin.

Ihan järkyttävän hermostuttava heinäkuu on takana. Sadetta on piisannut jokaisena päivänä ainakin täällä Kainuussa - ja ilmeisesti muuallakin Suomessa. Jotenkin etukäteen ajattelimme naiivisti, että koko heinäkuu menee sitten mansikkahöyryissä. Nyt, elokuun ensimmäisellä viikolla pääsimme lopulta tositoimiin. Viime viikolla poimimme muutamia kymmeniä kiloja ja tänään penkeistä nousi yli sata kiloa.

Isäntä tuumasi eräänä päivänä, että jos emme olisi putsanneet penkkejä keväällä kuivuneista lehdistä, olisi koko sato menetetty homeelle. Nyt hometta vastaan on pystynyt taistelemaan kevyin keinoin eli nyppimällä homeiset yksilöt pois omin pikku kätösin. Jokaisesta puskasta löytyy ainakin yksi terttu, jossa on se homeinen mantsikka. Ja jos sitä ei ota pois, on koko tertullinen menetetty viimeistään seuraavana päivänä. Sen kovempia homeentorjuntakeinoja meillä ei sitten olekaan! Ja olenhan minä pyytänyt harva sen päivä apua mansikkakeijukaisilta, jotka ovat olleet isona apuna erityisesti myrskyisinä hetkinä, kun vettä on tullut joka suunnasta tuulen kera. Pimeän myrskyillan hetkellä pääsi jo itku, etteivät mansikat selviä millään siitä myräkästä. Kiitos, kiitos näille luonnon omille apulaisille, jotka pitivät mansikoiden korsia pystyssä.

Linnutkin söivät mahansa täyteen mansikoita ja lopettivat nokkimisen muutaman päivän jälkeen. Kaikki ensimmäiset isot mansikat käytiin syömässä. Ja niitä lintujahan meidän pihapiirissämme riittää. Esitin linnuille kainon pyynnön, että ne etsisivät syömistä jostain muualta. Ehdimme jo suunnitella variksenpelättimien tekoa, mutta toistaiseksi linnut ovat pysyneet poissa mansikkapellolta.

Penkkirivejä kitkettiin koko heinäkuu, mikä lievensi osaltaan homeriskiä. Mansikkarivien välejä on pitänyt ajaa viikoittain, mutta sekään ei ole ollut helppoa, koska maa on niin märkää. Kone menee jatkuvasti tukkoon tai sitten rivit on vain jätettävä kuivumaan edes hetkeksi ja yritettävä ajoa toisella kertaa.

 Tänään meillä kävivät ensimmäiset itsepoimijat. Onneksi tämä viikko näyttää säiden puolesta suorastaan fantastisen upealta. Mansikkamaalla kykkii ilolla vaikka sen kymmenen tuntia päivässä, kun nyt viimein on mitä poimia - ja syödä.

Itsepoiminnasta tai mansikkatoimituksista voi kysellä numerosta 040 5919836. Viestiä voi laittaa myös osoitteeseen jouko.sormunen@hotmail.com tai facebook.com/sormula.

Maitobaari auki!

Mitäs täällä tapahtuu?

 Julia poiki tänään laitumelle sonnivasikan. Muut vasikat olivat oitis katsomassa uutta leikkikaveria - tai paremminkin ne olivat maitobaarilla heti tuoreeltaan. Onneksi kyyttörouvat osaavat potkia kärkkyjät pois ainakin tässä alkuvaiheessa. Yhtenä päivänä näin, kun viisi vasikkaa oli yhden kyytön ympärillä juomassa maitoa; ja osa niistä oli jo lähes vuosikkaita. Kyyttömamma seisoi oikein tyytyväisenä siinä lasten keskellä. Oma vasikka oli onneksi jo hyvän ikäinen, joten tästä yleisestä maitojakelusta ei liene ollut haittaa kenellekään.

Hei kamut, täällä on maitobaari auki!

 Vasikat ovat reipastuneet kovasti kesän aikana. Usein ne kulkevat pienissä ryhmissä. Eräänä päivänä neljä niistä kulki peräkkäin laitumella aidan vierusta pitkin. Jonnekin oltiin selvästi menossa hyvin määrätietoisesti. Kaveruus korostui tuossa näyssä voimakkaasti. Mammatkin laskevat pienokaisensa pois silmistään. Alkuvaiheen herkeämätön huolenpito kestää muutamia viikkoja.

Muutama päivä sitten siirsimme viime kesänä syntyneet hiehot navettaan. Eilen ne lähtivät laiduntamaan Naapurinvaaralle. Oli yllättävää, kuinka nämä vuosikkaat ja niiden emot huusivat toisilleen pari päivää - toiset navetassa, toiset laitumella. Sumutorvet raikuivat yötä myöten merkkinä ikävästä.

Naapurinvaaralla on nyt 21 kyyttöä ja lapinlehmää. Laidun sijaitsee heti Naapurinvaaralle johtavan tien alkupäässä vasemmalla puolella. Alueelle pääsee esimerkiksi Naapurinvaaran lomakylän vastapäätä. Toinen laidunalue sijaitsee Naapurinvaaran koulun jälkeen tien oikealla puolella. Siellä laiduntaan nelisenkymmentä pässiä, uuhta ja karitsaa. Molemmilla alueilla saa kulkea vapaasti. Alueet ovat isoja, joten ei kannata hermostua, jos eläimiä ei löydä. Ja näin aluksi varsinkin kyytöt voivat olla arkoja. Sen sijaan lapinlehmävasikat ovat olleet Pelson vankilassa tuttipullojuotolla, joten ne ovat tottuneet ihmisten läheisyyteen ja ovat todella kesyjä.

Ihastusta ilmassa.