Allergiat hävisivät maalla

Unet aamutakin alla.

Kun viime syksynä tulin ensimmäistä kertaa käymään isännän luona, jännitin, kuinka tukossa olen. Olen nimittäin heinä- ja eläinallergikko. Silmiäni kutittaa, henkeäni ahdistaa. Niiskutan ja tirskun.

Mutta tässä sitä ollaan ja hengitetään. Keskellä eläintarhaa, maalla. Joko on tapahtunut ihme tai sitten olen siedättynyt. Siivota kyllä pitää lähes päivittäin, jotta saa pidettyä villakoiraläjät minimaalisina. Heinäallergian kanssa tuskastelin pari viikkoa heinäkuussa, mutta sekin hävisi kuin tuhka tuuleen.

Lämmin paikka lattialla.

Olin eräänä päivänä laskuissa ihan sekaisin, kun minulta kysyttiin, montako kissaa meillä on. Niitä kun tulee ja menee. Yksi on kesäkissana naapurissa - kuten aiempinakin vuosina. Sitä ei siis ole näkynyt moneen kuukauteen. Harmi ja Linda ovat nekin lähes koko ajan ulkona näin kesällä. Milli käy näyttäytymässä hieman useammin ja viihtyy muutenkin pihapiirissä.

Tuorein tulokas on Nelli (alias Tirppana). Ikää on nyt noin neljä kuukautta. Suloinen persoona. Tänä aamuna se istua nakotti aamupalapöydässä vastapäätämme ja kuunteli juttujamme aivan kuin niistä jotain ymmärtäen. Hetkeä aiemmin perheen tyttö oli etsinyt hiuspampulaa, kunnes kissanpentu oli tuonut yhden sohvan alta. Kyllä tavaroita kannattaa nimenomaan etsiä kissojen ja koirien kanssa. Nyt illalla pentu istui taas kanssamme ruokapöydän ääressä ja hauskuutti meitä unisuudellaan. Kissa pilkki pilkkimistään, nukahteli ja heräili ja yritti jostakin syystä pysyä valveilla.

Ja onhan tämä sankari ehtinyt matkustaa jollakin ihmeen kaupalla auton moottoritilassa 30 kilometrin matkan, ottanut siihen päälle kolmen tunnin unet ja tepastellut sen jälkeen muina kissoina kahvilaan. Olin lentää selälleni, kun kuulin puhuttavan sisään tulleesta kissanpennusta. Tuumasin vitsinä, että se on varmasti meidän kissamme...

Tässä vaiheessa kissanpentu oli vielä sylissä.

Sitten se kiipesi puuhun...

...ja jäi sinne. Isäntä joutui kiipeämään puuhun ja hakemaan pikku killin pois.