Kaikessa surkeudessaan ei voinut kuin nauraa, kun oma rakas maajussini mutisi yöllä ensiavussa, että lähdetään kotiin. Kyllä tämä flunssa ohi menee.
Tauti alkoi lihassäryllä ja kovalla kuumeella kolme viikkoa sitten. Pari viikkoa sitten alkoi yskiminen. Pientä kuumeilua jatkui tänne asti. Ja väsymystä on ollut koko ajan. Terveyskeskuksessa on otettu kokeita, ja antibioottikuurikin syöty.
Eilen illalla isäntä meni niin tukkoon - ja paljasti ohi mennen yskineensä verta hakatessaan tolppia maahan aiemmin sinä päivänä - joten eipä ollut vaihtoehtoja kuin tilata ambulanssi. Yö vietettiin ensiavussa ja tänä aamuna mies pääsi osastolle. Mahdoton jupina kävi vielä siinä vaiheessa, kun hoitaja kantoi vaihtovaatteet puettavaksi. Sairaalaan olisi nyt vain kerta kaikkiaan jäätävä - myös maanviljelijän.
Huomenna otetaan lisää kokeita ja kenties viipalekuvataan keuhkot. Röntgenissä näkyi jo varjostuma. Keuhkokuume taisi olla lääkärin ensimmäinen veikkaus.
Ihan kamala huoli on toisen voinnista. Olen jo käynyt kaikki kauhuskenaariot läpi. Lapsesta asti olen jotenkin ajatellut, että sairaalaan mennään kuolemaan. Lähes aina, kun kävimme katsomassa sairaalassa jotakin sukulaista, hän kuoli pian sinne. Nyt yritän tsempata ja kääntää ajattelua myönteisemmäksi. Hyvä, kun on apua lähellä. Minä en enää uskaltanut pitää toista vastuullani.
Sitten ovat nämä tilan työt. Kyyttöjä pitäisi käydä katsomassa Naapurinvaaralla, mutta kun minä eksyn sinne metsään. Pitänee ottaa lankakerä mukaan? Toivottavasti isäntä saa apuja kavereiltaan. Ja toivottavasti kotipihan mansikit pysyvät laitumellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti