Miten täällä voi olla onnellinen?

Suomenlinnassa riitti tunneleita.

Teimme lasten kanssa pienen syysretken Helsinkiin. Reppureissulla majoituimme lähiöhotellissa Vallilassa ja liikuimme julkisilla ristiin rastiin Helsinkiä ja Vantaankin puolella. Ja ihan hassua: maajussini osaa kyllä suunnistaa loistavasti umpimetsässä ja pimeillä pelloilla, mutta laitapa hänet odottamaan asemalle raitiovaunua tai metroa - aina olisi oltu menossa väärään suuntaan! "No kun maan alla ei näe aurinkoa, eikä täällä ole muurahaiskekoja", kuuluivat perustelut. Julkiset tulivat minulle tutuiksi asuessani pääkaupunkiseudulla kymmenisen vuotta sitten.

Suomenlinna oli pojille kuin merirosvosaari. Karttojen kanssa taivallettiin kilometritolkulla. Oli laivoja, pommeja, tykkejä, tunneleita... Isännän tytär on kiinnostunut Suomen historiasta, joten kohde oli hänellekin mieluinen. Ja parasta koskaan syömääni wokkia sai Chapmanista.

Voi ihmettä ja kummaa.

Kartta kädessä kuljettiin.

Kuninkaanportti on Suomenlinnan tunnusmerkki.

Suomenlinnassa asuu noin 900 helsinkiläistä. Se on erikoinen ja haluttu asuinympäristö. Yhtä asuntoa kohden (vuokra-asuntoja?) tulee 50 hakemusta, ja asuntoja vapautuu harvoin. Alueella on mm. päiväkoti, alakoulu, kirjasto, Siwa... 

Toisenlaista asumista edusti Vallila, joka sijaitsee noin 3 kilometrin päässä Helsingin ytimestä. Rumia taloja ja liikennettä, kivijalkapitserioita ja laitapuolen kulkijoita. Kiinnitimme isännän kanssa molemmat tahoillamme huomiota näihin reppanoihin, joita oli kaikkialla - ratikoissa, lautalla, toreilla, kaduilla, kaupoissa. Moni oli selvästi aivan pöllyssä. Oli nuoria ja oli vanhoja. Mutta ei siellä silti tuntenut oloaan turvattomaksi. Liikuimme porukassa ja suurimmaksi osaksi päiväsaikaan.

 Hotellivalinta oli siinä mielessä hyvä, että majapaikka sijaitsi rauhallisella paikalla. Alkukesästä majoituimme Mannerheimintien varrelle ja melua riitti.

Tulin useampaan kertaan pohtineeksi ihmisten onnellisuutta. Katselin koteja Suomenlinnassa, Helsingin keskustassa ja Vallilassa. Katselin ihmisiä, jotka kulkivat napit korvillaan ja puhelin (vai mikä lie monitoimikone) kädessään. Mistä nämä ihmiset nauttivat?

Yhtä lailla perushelsinkiläinen voisi ihmetellä maaseudulla kulkiessaan: miten täällä voi asua? Lähimpään kauppaan on matkaa 25 kilometriä, ja ainoa valo iltasella löytyy navetan nurkalta. Ei näy mitään, ei kuulu mitään.

Itse turhauduin pääkaupunkiseudulla siihen, että päivittäin työmatkaan kului helposti jopa kolme tuntia. Viiden kilometrin pätkään saattoi mennä omalla autolla jopa puoli tuntia. Ei kerrassaan mitään järkeä.

Heurekassa oli rahapaja,
jossa sai kaiverruttaa itsestään kolikon.

Toinen matkakohteemme oli Heureka. Onneksi en tutustunut ennakolta näyttelyyn Body Worlds. Siellä kun oli aitoja plastinoituja ruumiita ja elimiä. Näyttelystä tuli surullinen olo. Sitä ryhtyi väkisin miettimään ihmisten tarinoita, kasvojen piirteitä, naista jonka vatsassa oli 8-kuinen sikiö, keuhkosyövän uuvuttamien keuhkojen kantajaa... Mutta näyttelynä laadukas ja upea kokonaisuus, joka on kiertänyt maailmaa jo 18 vuoden ajan.

Heurekassa riitti tekemistä ja kokemista useaksi tunniksi. Vempeleitä oli kiva testata, mutta kun luki tieteellisen selityksen, miksi ja miten joku asia tapahtuu, niin päänsärky oli lähellä. Olenko taiteellinen vai tieteellinen? Hmm, ei enää epäilystäkään.

Ja lopuksi vielä matkan tuliaiset, iloisia sattumia molemmat. Sain houkuteltua porukan eräänä iltana metro-raitiovaunuajelulle Kamppiin. Ostoskeskuksesta löytyi lelukauppa ja sieltä poikien jo kauan toivomat valomiekat. Niitä oli hyllyssä jäljellä enää kaksi.

Himotut valomiekat.

Kävimme myös kolmella kirpputorilla. Kaksi niistä sijaitsi aivan majapaikkamme lähellä. Tyydyin jo toteamaan, että ei se mitään, vaikka en löytänytkään mitään itselleni. Kunnes käännyin ja näin tuon maailman kauneimman kulhon. Keräilen pallo- ja sydänaiheisia vanhoja astioita. Ja niin tuo 1,50 euroa maksanut aarteeni matkasi ehjänä Helsingistä Kainuuseen.

Söpö.