Karvakorvat koettelevat kärsivällisyyttäni

Tyttäret ja Jaakko.

Kyytöt olivat perjantain ja lauantain karkuteillä. Lauantai-iltana tuli soitto - juuri kun olimme lähtemässä kotiin keilaamasta - että nyt sankarit ovat palanneet kotilaitumensa kupeeseen. Vanhalle laitumelle ei oltu suinkaan menty, vaikka veräjä oli auki. Yritimme houkutella seurakuntalaisia aitaukseen, mutta tyynen rauhallisesti ne kävelivät veräjälle johtavan polun ohi.

Lähdin lasten kanssa hakemaan koiraa avuksi ja palattuamme tunnin päästä oli porukka jo edennyt tien toiselle puolelle isännän kaverin navetan nurkille. Kyllä ne isäntää suostuivat tällä kertaa seuraamaan, mutta kovin verkkaista oli liikkuminen. Kyytöt kun menevät omia polkujaan. Porukalla pysähdytään aina välillä tuumaamaan, että mennäänkö vai eikö mennä. Tällä kertaa ne menivät laitumelle - sinne uudelle.

Isännän kaveri toi vielä navetalta lavoja, joilla vahvistettiin veräjää. Edellisellä kerralla kyytöt eivät ilmeisesti olleet oikein erottaneet verkkoaitaa ja olivat juosseet siitä läpi säikähdettyään lampaita.

Uuden laidunalueen maasto on kauniin vaihtelevaa.

Tänään olisimme näyttäneet kyytöille juomapaikan, ja kas, etsittyämme niitä tovin, löysimme karvakorvat mistäpä muualtakaan kuin veräjältä. Ulos oli pyritty mutta ei onneksi oltu päästy. Alueella on syömistä vaikka millä mitalla, eikä niillä ole muutenkaan hätää. Jotakin kujeita taas peijakkaat punovat.

Sanoin jo lauantaina isännälle, että kyllä minä huokaisen helpotuksesta, kun nämä viisauden ja kujeilun perikuvat ovat navetassa säppien takana. Tosin eiväthän ne sielläkään pysyneet. Talvella pultit irrotettiin kätevästi suun avulla ja sitten siirrettiin putket pois paikoiltaan.

Jos tämä maalla oleminen on jotakin minulle opettanut, niin kärsivällisyyttä, olemista. Lauantai-iltana, kun istuin pellon laidalla autossa - lapset ja koirat ja hyvä ettei jo kissatkin takapenkillä - ja katsoin jälleen kerran kyyttöshowta, en voinut muuta kuin olla. Kyyttöjen jallittaminen oli edennyt siihen pisteeseen, että oli parempi pysyä autossa kuin sännätä sekaan. Onneksi takapenkillä pyöri Rölli-elokuva, mukana oli evästä ja sääkin oli todella kaunis. Hetki oli itse asiassa hyvin onnellinen.

 Isäntä otti minua kädestä kiinni kotiin matkatessamme ja sanoi: "Kaiken se kestää".

Kestää, kestää. Eikä tee edes tiukkaa. Paljon rakkauttamme on koeteltu viime kuukausien aikana, mutta iloksemme tunteemme ovat vain vahvistuneet.

"Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.

Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus."

Kyyhkynen pudotti höyhenen eteeni tänään.