Herran kukkarossa

Aurinko pilkahti aamulla.

Olen asunut taajamassa, kaupungissa, korvessa, ja nyt maaseudulla. Tähän aikaan vuodesta maalla ollaan kuin herran kukkarossa, ihan omassa pienessä maailmassa. Valoisaa on muutama tunti päivässä. Hiljaisuuden rikkovat vain lasten ja eläinten äänet, päiväkahville lenkkeilevät naapurit, sekä tilan ohi ajavat rekka-autot.

Pelkäsin kesällä tätä tulevaa syksyä ja talvea. Pimeyttä ja kylmyyttä. Syksy meni onneksi lähes huomaamatta. Maatilalla kun riittää tekemistä koko ajan. Itselleni varsinaiset tilan työt ovat vapaaehtoisia; ne on mitoitettu niin, että mies pystyy tekemään ne yksin. Minä olen parhaillaan vuorotteluvapaalla omasta työstäni.

Mutta löydän itseni hyvin usein navetalta tai tallilta. Eläinten kanssa on mukavaa. Niitä on hauska seurata. Ja se vaan on niin hienoa, kun saa yhteyden eläimeen. Iltaisin saatamme olla eläinten luona porukalla, minä, isäntä ja kolme lasta.

Navetalla ja tallilla touhutessa saa myös hyvän annoksen liikuntaa ja "raitista" ilmaa. Isännällä oli viime viikolla selkä kipeänä, joten "sain" mättää paskaista heinää lantakäytävän päädyistä pois. Aivan tappohommaa selälle. Ehdin jo katsella käytettyjä pienkuormaajia netistä. Kuin sattumalta isäntä keksi kuitenkin laittaa rehupaalit hieman kauemmaksi ruokintapöydälle, jolloin mansikit repivät syödessään heinää ruokintapöydälle, eivätkä lantakäytävän puolelle.

Sininen hetki iltapäivällä.

 Havahduin eräänä päivänä ajatukseen, ettei minun tee tällä hetkellä mieli lähteä säännöllisesti harrastamaan mitään kodin ulkopuolelle. Esimerkiksi kuntosalille lähteminen tuntuu nyt aivan naurettavalta. Kotona voin leipoa, maalata, ommella, remontoida, siivota, neuloa, katsoa televisiota, tai vain nauttia olostani isännän kainalossa. Siellä, missä on rakkautta, on hyvä olla.

Yksi inhokkiasioistani on polttopuiden hakeminen. Se kehtuuttaa. Mutta taloa pitää lämmittää, joten puita (jotka on siis valmiiksi pilkottu - kiitos siitä) on haettava metsästä tai naapurin liiteristä - ja sieltä jälkimmäisestäkin ihan luvan kanssa. Leivinuunin lämmittäminen sitten sitä mukavaa puuhaa. Pari kertaa olemme laittaneet lihan paistumaan jälkilämmöille ja voi miten mureaa siitä on tullut! Uunia pitäisi käyttää enemmän ruuanlaittoon, ehdottomasti. Piirakkatalkoitakin ehdimme jo suunnitella isännän tädin kanssa.

Sitten on se kaupassa käyminen. Olen ennenkin asunut näin kaukana lähikaupasta. Sotkamon kylällä, minne on matkaa 20 kilometriä, tulee käytyä yleensä valoisan aikaan, mutta ei suinkaan joka päivä. Matkan varrella liikkuu niin paljon peuroja ja ne näkee paremmin päiväsaikaan. Eilenkin naapurin pellolla käyskenteli kaksi peuraa. Mutta minkään mieliteon takia ei tule lähdettyä kauppaan. Siksi kaapeista löytyy aina tarvikkeita vaikkapa lettuihin tai muffinsseihin.

Musta pantteri, Laku, painaa varmasti ainakin 10 kiloa.

Kissatkin alkavat viihtyä sisätiloissa pakkasten saapuessa. Eilen illalla kaikki viisi olivat sisällä. Hätshii, sanoin minä, kissa-allergikko. Pikku pantteri, Laku, tuli autokyydillä kotiin naapurista, noin kilometrin päästä, missä se on ollut jo useampana kesänä kesäkissana. Siellä vain taitaa olla sen verran paremmat sapuskat, kun se ei nyt näytä viihtyvän yhtään kotona.

Pari kuukautta sitten pureman niskaansa saanut Nelli, 6 kk, on meidän kulkukissamme. Se kulkee edelleen päivät pitkät huoneesta toiseen. Näkökyky ei ole ihan täydellinen, mutta ihan hyvin se pärjää; syö, nukkuu ja on sisäsiisti. Nelli on tottunut olemaan sylissä, joten sitä saa ihan rauhassa vanuttaa.

Nelli lempipaikallaan kameralaukun päällä.

Harmi viihtyy hyvin navetan ylisillä. Olenkin ristinyt navetan yläkerran Harmin paikaksi. Se käy useamman kerran syömässä sisällä, mutta pyrkiytyy heti ulos. Eilen illalla se viihtyi poikkeuksellisesti tovin olohuoneen sohvalla. Syliin sitä ei oikein saa; on enemmän erakko luonteeltaan.

Harvinainen vieras sisätiloissa - Harmi.

Milli remonttipapereiden päällä.

Milli on kissoista toiseksi nuorin. Se viihtyy sekä sisällä että ulkona. Milli on taitava metsästämään hiiriä. Se kyttää niitä navetan nurkilla. Milli tykkää kulkea olkapäällä ja sinne se hyvin usein hyppääkin.

Lindasta en onneksi saanut napattua kuvaa. Siihen kissaan minulla on viha-rakkaus-suhde. Se on oikea sottapytty. Hyppii pöydillä ja syö kaiken, mitä sattuu pöydiltä löytymään. Vanhaa kissaa on ihan turha yrittää opettaa uusille tavoille. Siksi se saakin usein lähdöt ulos. Monet kerrat olen antanut sille ruuan kuistille, mutta senkin jälkeen se jää mouruamaan oven taakse. Navetalta ei ole vielä löytynyt niin hyvää nukkumapaikkaa kuin kodinhoitohuoneessa oleva villasukkalaatikko.