Maajussin morsian: Siilo ja kukkapenkit nurin!

Näihin varpaisiin on turha tehdä tänä kesänä
ranskalaista manikyyriä...

Pariin päivään on mahtunut paljon touhua. Ja en edes muista, milloin olisi tuntunut näin kesältä tähän aikaan toukokuusta. Ehkä joskus lapsena. Ja hei, kesälomallahan tässä ollaan oltu jo vapusta asti - sää kohdallaan kiitos ilmojen haltian.

Eilen kiristeltiin hermoja. Ei vaineskaan, mansikkapenkkien muovit olivat löystyneet talven mittaan ja ne lepattivat uhkaavasti tuulessa. Eilen saimme tämän urakan valmiiksi. Tai no, isäntähän siellä pellolla kökki päivittäin. Reilusta kahdestakymmenestä penkistä kiristin ehkä kolme... Homma oli tehtävä käsipelillä penkkien vieruksilla kontaten. Muovi piti tunkea reunan alle, mistä hyökkäsi päälleni kaiken maailman kuparinvärisiä öttiäisiä ja metrin pituisia kastematoja. Yritin ajatella, että hyvä kun viihtyvät tässä myrkyttömässä maaperässä.

Opin muuten tietämään - en vielä tunnistamaan - kaksi uutta kasvia: hevonhierakon (oli koko eilispäivän hevonjuurakko minun päässäni) ja lutikan, latukan, latukon tai sitten se oli lutakko. Ei mikään noista, vaan lutukka. Hevonhierakot piti kiskoa hevonhelevettiin, toisin sanoen kyse on rikkakasvista. Lutuiset lutukat saivat jäädä. Pakko keksiä muistisääntöjä noiden nimien kanssa.

Muovit kireämmälle.
Luomumansikkaa istutetaan heinäkuussa.

Lehmän sarvia.

Mansikkapeltojen takana on toinen pelto, jonka minä muokkasin muutama päivä sitten. Vetelin traktorin perässä isoa, painavaa haravaa (lautasmuokkari kuulemma). Ajelin sinne ja ajelin tänne. Pojat hihkuivat kyydissäni; olimme kuin kilpa-ajossa, jossa ajokkimme numero oli seitsemän. Muut kilpatraktorit eivät pärjänneet vauhdissamme. Voi tuota mielikuvitusta!

Pellolla oli vielä paalimuovien rippeitä, jotka piti kerätä sieltä pois. Mullan seasta löytyi vanhoja sarvia, jotka on joskus katkottu mansikeilta pois. Nämä pääsevät poikien leikkeihin sankareiden omasta toiveesta. Tuntuivat olevan oikeita aarteita.

Kukkapenkkejäkin tuli laitettua uuteen uskoon. Kuivuneita käkkyröitä otettiin pois. Päivittelin jo, etten todellakaan jaksa lapioida pensaita pois. Mutta eipä aikaakaan, kun isäntä kurvasi traktoreineen paikalle. Puskat hävisivät viidessä minuutissa. Kaikki on niin suureellista täällä maalla.

Kuistin eteen laitettiin yksivuotisia. Samettikukka on ainoa, jonka nimen muistan. Ja sitten oli joku pullonharja-Joe... Pajulaatikkoon laitoin orvokkeja ja intianminttua. Ihana tuoksu mintussa!

Intianminttua ja orvokkeja.

Uusi vanha penkki. Pitää vielä käydä kiviä pellolta
ja reunustaa penkin takaosa.

Niinpä tietysti. Mintun tuoksu huumasi Millin.

Omaa lihaa.

Iltaruuaksi oli lihaa. Eikä mitä tahansa lihaa, vaan isännän kasvattamaa hiehoa, joka kiersi Outokummun teurastamon kautta takaisin Kainuuseen ja meidän pannullemme. Suurin osa takaneljänneksestä meni paikallisille kuluttajille. Oli ilo kuulla, että lihalla oli menekkiä!

Täytyy myöntää, että kyllä pihvissä oli nieleskelemistä. Tuoksu oli toki mitä huumaavin ja lihakin varmasti aivan priimaa, mutta kun minä vasta pari viikkoa sitten taputtelin tätä pyöräpaistia tuolla navetalla. Ehkä tähän tottuu, toivottavasti.

Siilo kaatuu!

Pihan maisemointi jatkui ajatuksella, että vanha käytöstä poistettu siilo joutaa pois. No, tuumasta toimeen: traktori isännän oman pyöräpaistin alle ja ei kun kaatamaan. Huomenna siilo pilkotaan ja viedään kierrätykseen.

Hae keppi!

Koirat olivat päivän touhuissa mukana, joten päätimme palkita ne iltauinnilla. Tämän vuoden ensimmäinen uintiretki tien toiselle puolelle jokeen oli intoa täynnä. En ole aiemmin nähnyt sankareita vedessä. Hienosti ne pysyivät pinnalla ja hakivat keppiä. Ihan kävi kateeksi. Minä olen huono uimari ja pelkään vettä. Samoin on isännän laita. Meidän helmikuussa syntyneiden vesimiesten tavoitteena onkin oppia uimaan ja sietämään vettä paremmin. Kylpyammeesta on hyvä aloittaa...