Mitä ruokapöydässä olisi ilman maataloutta?

Niin, vierailimme viime viikolla Virossa muutaman päivän opintomatkalla. Siellä asti piti käydä 35-vuotiaana oivaltamassa, että mitä ihmettä me söisimmekään ilman maataloutta? Emme kerta kaikkiaan mitään - ainakaan mitään terveellistä. 

Parilla tilalla tarjoiltiin lounasta omista ja lähialueen antimista valmistettuna. Eskon maatilalla saimme perunaa, possua, raastetta, kastiketta ja lähikunnan Saku-olutta. Jälkiruuaksi kahvia ja marjapiirakkaa. Ateria hakkasi mennen tullen laivan buffetillallisen! 

Ruokailu alkamassa Eskon talolla.

Laivan buffetista on tänä päivänä glamour kaukana. Tai en tiedä, onko hohtoa koskaan ollutkaan; ehkä aika kultaa muistot. Aikaa syömiseen oli hädin tuskin kahta tuntia. Sitten jo hoputettiin pois. Ajattelin etukäteen, että kerrankin saamme nauttia seisovasta pöydästä kaikessa rauhassa kynttilän valossa illan hämärtyessä. Pöydissä olisi valkoiset liinat ja tunnelma muutenkin hieno. Ja pöh. Hirveä ähky ja pois potkittu olo. Lisäksi laivan keittiössä huhki tatuoitu sälli, joka hakkasi veitsellä lihaa ja huusi työtovereilleen "hei, mä olen kannibaali!".

Hotellihuoneesta oli raksanäkymät.

Tallinnaan päästyämme majoituimme Meriton-hotelliin, joka sijaitsee aivan vanhan kaupungin kupeessa. Hotelli oli todella siisti ja rauhallinen. Koska päivät olivat täynnä ohjelmaa, emme yksinkertaisesti ehtineet kylpylän puolelle.

Toisena iltana kävimme porukalla syömässä Olde Hansassa. Parinkymmenen ruokalajin illallisesta tuli kupu täyteen. Kokonaisuus sisälsi varsin erilaisia makuja! Mutta sen - ja matkustamisen ja päivän opintoretkien - jälkeen ei puhettakaan, että olisi jaksanut jatkaa pubikierrokselle. Vanhuus ei tule yksin - uni on ihana asia. 

Ensimmäisenä päivänä saimme nauttia asiantuntijaluennoista hotellin konferenssitiloissa. Meille mm. puhui simultaanitulkattuna Viron tuottajajärjestön edustaja, Saidafarmin toimitusjohtaja Juhan Särgava. Parin tunnin luennon aikana ehti tehdä muistiinpanoja... Oikeasti Juhanin kerronta oli sen verran elävää, että luennon anti oli mielenkiintoista. Ihan perustietoa Viron maataloudesta. Ja suuri kiitos tulkillemme Tiina Massingille, joka kulki mukanamme parin päivän ajan!

Isäntä keskittyy piirtämään.

Ajatuksenjuoksuani.

Asiaa. Mikä osuus virolaisesta
maitolitrasta menee tuottajalle, kaupalle ja teollisuudelle.

 Hotellilta suuntasimme 22 kilometrin päähän Eskon tilalle. Tilalla valmistetaan juustoja, rahkaa ja jogurtteja. Lisäksi tilalla on kokous- ja juhlatila pitopalveluineen. Kaunis pihapiiri ja aivan herttainen isäntä! Virossa, samoin kuin syksyllä Saksassa, vierailukohteidemme isännät ovat kaikki olleet todella onnellisen oloisia herrasmiehiä, jotka ovat aidosti ylpeitä tiloistaan, eläimistään ja tuotteistaan. Kangistaako kylmyys meitä suomalaisia?

Eskon tilan juustola.

Juustoja.

Hinnasto.

Eskon silmäterä, Pimpo (Pimbo?).
Ihana koiranpötkylä joka tapauksessa.

Joukko kainuulaisia.

Toisen päivän kohteitamme olivat Linnumäen tila sekä Saidafarm. Molemmat sijaitsevat Tallinnan läheisyydessä. Linnumäen luontotilalla aika todella pysähtyi. Historiallinen tila tarjoaa mm. retkiä, majoitusta ja ruokailua. Likellä on suota ja sammakoita, iiiiiiik!

Ruokailutilat oli rakennettu vähän matkan päähän vanhaan hevostalliin. Ja ai että, miten herkullinen ateria sielläkin nautittiin. Isännän tytär toimi tarjoilijana ja tiedä vaikka olisi tehnyt ruuatkin. Tarjolla oli purjososekeittoa, perunoita, kasviksia, täytettyä kanaa, homejuustokastiketta, ja jälkiruuaksi torttua.

Täälläkin voi majoittua. Ei sähköä, eikä juoksevaa vettä.

Tupa, ja ihana henkäys vanhaa tunnelmaa!

Hieman jotain uutta: palju.

Kiikkua piti tietysti kokeilla.
Yksin ja kahdestaan.

 

 Luontotilalta ajoimme Saidafarmille pieneen Lehetun kylään. Farmi perustettiin vuonna 1992 kymmenen henkilön toimesta. Nykyisin se toimii osakeyhtiönä. Tilat ovat pitkälti sovhoosin aikuisia, ja koneetkin ovat jo nähneet vuoden jos toisen. Tilan suurin osakas, Juhan Särgava kehaisi, ettei ole koskaan ottanut lainaa pankista. Toiminta olikin hyvin maltillista.

Traktori?

Saidafarmin luomutilalla valmistetaan rahkoja, juustoja, jogurtteja ja rahkavaahtoja. Pienen meijerin tiloihin tutustuminen oli yllätys. Juhan Särgava esitteli tiloja ja yhdestä huoneesta löytyi hapatusastia, joka oli saatu alkuaikoina lahjoituksena Saksasta. Luulin ihan oikeasti, että tila on ns. museona, missä voi näyttää, että näistä oloista lähdettiin aikoinaan liikkeelle. Piti ihan tulkin välityksellä kysyä, että ovatko tilat tosiaan yhä käytössä. Kyllä. Olimme tuotantotiloissa! Suomessa ei tulisi kuulonkaan lompsia meijeritiloihin. Viime syksynä Saksassa saimme kurkkia meijeriin lasin läpi. Sen verran tarkkoja sielläkin oltiin hygieniasta.

Tyyli ennen kaikkea.

Juhan esitteli hapatusastiaa.

Jogurttia purkitettiin.

Valmis tuote.

Auto vie tuotteet myytäväksi kauppoihin.

Saidafarmilta palasimme Tallinnan keskustaan. Aurinkoinen ilta kului kaupungilla käppäillen. Kirpputorivisiitti kuuluu aina asiaan. Onneksi isännällä on lehmänhermot, joten sain rauhassa penkoa rekkejä. Muuta shopattavaa Tallinnassa ei ollutkaan - Suomen hinnat eivät houkuttele avaamaan kukkaron nyörejä. Ja kaljaa emme jaksaneet sieltä raahata.

Ihmettelen yhä, kuinka paikalliset pärjäävät tuloillaan. Asuuko Tallinnassa yltiörikkaita ja maaseudulla rutiköyhiä? Virossa keskimääräinen kuukausipalkka kun on 700 euroa. Maaseudulla tilatyöntekijälle maksetaan noin 400 euroa. Sosiaaliturvakaan ei liene Suomen tasoa.

Mutta, tyypillisen kliseisesti suosittelen kaikille matkailua Viroon ja etenkin sinne maaseudulle. Tutusta ja totutusta kannattaa poiketa, aina. Ja jos mukaan saa paikallisen oppaan, niin matkan anti on sitäkin parempi.

Kaunis kiitos kaikille matkatovereille ja matkan järjestäjille!

Vanhan kaupungin ruusu.