Lemmikki vai tuotantoeläin?

Mohikaani-pässi ja Menninkäinen-tyttönen.

Meille on syntynyt tänä vuonna yhdeksän karitsaa. Pässi oli emäntien kanssa laitumella viime kesänä ja syksyllä, mutta eihän sitä voi varmaksi sanoa ettäkö olisi natsannut. Tammikuun alussa syntyi kaksi pikkuista ja nyt viikon sisällä on tullut seitsemän lisää. Neljät kaksoset ja yksi Mauno-pässi. Yksi karitsa syntyi kuolleena. Vielä on kymmenen uuhta, jotka voivat hyvinkin karitsoida.

 

En voinut kuvitellakaan, miten pieniä karitsat ovat! Pienempiä kuin meidän kissamme! Olin ihan varma, etteivät kaikkein kirpuimmat selviä millään, mutta niin vain siellä vedetään jo sellaista rallia kamujen kanssa että oksat pois! Yksi äideistä pitää kaksosensa kurissa ja nuhteessa, eikä päästä niitä silmistään. Toisinaan nämäkin kaksoset uskaltautuvat riehumaan karitsakavereidensa kanssa.

 

Pienimmät karitsoista - Mohikaani ja Menninkäinen - mahtuvat seisomaan emänsä alla. Muut ottavat maitoimut sivulta tai takaa. Ja häntä heiluu niin vimmatusti, kun suuhun saa makeata maitoa. Pitkään karitsat eivät tissillä aina kerrallaan viihdy, vaan imuttelemassa käydään useita kertoja päivän aikana.

 

Yhden ja kolmen päivän ikäiset kaverukset.

 Jotenkin on ihan valtavan vaikea, suorastaan täysin mahdotonta katsoa karitsoja lihantuottajan näkökulmasta. Tosiasia on, että me emme voi pitää kaikkia. Karitsojahan syntyy vuodessa useita kymmeniä ja tilaa on rajallisesti. Karitsat menevät teuraaksi noin vuoden ikäisinä - riippuen kysynnästä. Tänä keväänä menee teuraaksi muutama pässi.

 

Ehkä se on näiden karitsoidenkin kanssa sama, mitä vasikoiden: ensimmäisiin kiintyy erityisesti. Pitäisi vain osata luoda sellainen järkevä hoitosuhde. Eläin saa meiltä parhaan mahdollisimman hoidon, minkä jälkeen se siirtyy tuotantoketjussa eteenpäin.

Meni oma aikansa ennen kuin pystyin syömään meiltä peräisin olevaa lihaa. Jotakin edistystä lienee kuitenkin tapahtunut, kun suorastaan odotan pääseväni maistamaan, miltä maistuu luomukyytönliha. Kenties ensi vuonna odotukseeni vastataan.

 

Mohikaani ryhtymässä unille.

Maatalouden ummehtunut imago uusiksi

No niin, nyt on meidänkin tilamme mukana Avoin maaseutu -sivustolla. Kiitos Heini Hakkaraiselle tällaisen idea eteenpäin viemisestä. Kyllä se vaan on niin, että jokainen ihminen voi tehdä jotain asian kuin asian eteen, jos vain intoa riittää. Toisena esimerkkinä on oululaisen Janica Karastin projekti "Oodi suomalaiselle lehmälle". Toisinaan tuntuu siltä, että tällaiset yksityishenkilöiden hankkeet tehoavat paremmin kuin virallisempien tahojen kampanjoinnit.

 

Facebookissa on aivan ihana ryhmäsivusto "Avoin kuvapäiväkirja maaseudun tuottajilta", jonne ilmestyy päivittäin kuvia ja tunnelmia maaseudulta. Ei voi kuin nauraa potkuriajelulla olevalle kukolle tai pehkuja levittäville vasikkaviikareille. Tämä on sitä aitoa ja avointa maatalouden markkinointia, mikä avaa ovia sinne "suljettuihin navettoihin". Tällainen markkinointi uudistaa maatalouden ummehtunutta imagoa.

 

Kukin voi sitten omalla kontollaan miettiä, minkälaisista oloista toivoo oman ravintonsa tulevan - olipa kyse lihasta, kasviksista, maitotuotteista... Kokemuksesta voin todeta, että kun syö hyvin hoidetun ja teurastetun eläimen lihaa, ei tahdo enää syödä kuminauhajauhelihaa. Kun maistaa luomumunia, ei tahdo enää syödä "kakalta" maistuvia munia (näin kommentoi naapurini).

 

"Onko tämä se Hesen kanakori?", kommentoitiin Facebookissa tätä kuvaa.

 

Pimeää, hiljaista ja kylmää

Nenu vasten vilttiä ja unta kuuppaan.

 Uskallanpa väittää, että harva kaupunkilainen käsittää, minkälaista on asua maalla talvella. Tai tietäneekö itse asiassa kukaan muu kuin maalla asuva? Itsehän olen omakotitaloalueen kasvatti ja yllätyksiä tämä maalla asuminen on tuonut eteen harva se päivä.

 

Pimeys. Tämä totaalinen säkkipimeys. Lähimmät katuvalot paistavat parinkymmenen kilometrin päässä. Reilun parin vuoden aikana olen jollain tavalla tottunut tähän valottomuuteen. Iltalenkille ei kylläkään huvita lähteä - susienkaan takia. Kaupungeissa, etenkin Helsingissä käydessämme seisahdumme joka kerta kadunkulmiin katselemaan kerrostaloasuntojen ikkunoita. Joka kerta tuumaamme: tuossakin kodissa asuu joku ihminen. Isäntä ei pystyisi missään nimessä asumaan keskellä vilkasta kaupunkia; hän hengittää maaseutua.

 

Eläimistä lähtee lämpöä, mikä näkyy höyrynä. Tässä ollaan menossa iltaunille.

Pakkanen paukkuu nurkissa ja mökkiä on lämmitettävä. Ennen vanhaan olosuhteet ovat olleet vieläkin rankemmat, joten hatunnosto edesmenneille sukupolville selviämisestä täällä Pohjolassa.

 

Navetalla on tehtävä kovalla pakkasella erityisjärjestelyjä, ettei lämpö karkaa. Eläinten kulkuaukkoa ulos tukitaan ja auotaan sään vaihtelujen mukaan. Keskieurooppalaisiin maajusseihin verrattuna täällä Suomessa talviolosuhteet teettävät lisätöitä. Pakkanen rasittaa työkoneita. Paikat särkyvät helposti talvisäällä, joten korjaustöiden tekoon menee aikaa.

  

Pakkaspäivä.

Mansikkamaat lumipeiton alla.

Talomme vastapäätä tien toisella puolella oleva Tipasjoki.

Tänään paistoin sämpylöitä leivinuunissa. Ruisleipää on tehty aiemmin mutta sämpylöitä nyt ensimmäistä kertaa. Jotenkaan en ole osannut hyödyntää leivinuunia leivonnassa. Aivan kuin olisin vasta nyt tajunnut tuonkin mahdollisuuden!

 

Leivinuunissa tehty ruoka on jotenkin pehmeää. Lämpö on pehmeää. Liharuuista tulee tosi mureita. Useampana yönä on lihapata muhinut yön yli uunissa. Pataan on laitettu sipulia, juureksia, käsittelemätöntä merisuolaa ja lihaa.

Hyviä.

Kyyttötyttönen odotti navetalla

Katinka ja sen unille käyvä pikkutyttönen.

Kun emäntien parissa huhkii sonni, ei vasikoiden syntymiä osaa tarkalleen ennustaa. Jos edes sinnepäinkään. Jaakko Kulta on hoitanut työnsä ansiokkaasti, joten erittäin todennäköisesti tämäkin tuore kyyttöemo poikii taas vuoden päästä. Sonni näköjään astui Katinkan heti, kun tilaisuus siihen tuli.

Tervetuloa joukkoon.

Navetalla odotti tänään yllätys, kun huhtikuussa kaksi vuotta täyttävä Katinka oli pyöräyttänyt päivällä pienokaisen. Poikiva eläin etsii yleensä rauhallisen sopen ja niin Katinkakin oli mennyt navetan nurkassa olevaan isohkoon karsinaan. Vasikka ei ollut pirteimmästä päästä, vaan se piti auttaa emän tissille. Onneksi Katinka käyttäytyi rauhallisesti ja antoi auttaa. Joskus emä on hyvinkin ärhäkkä, eikä ihmisellä ole sen mielestä mitään asiaa lähelle. Katinkan tyttövasikka sai ternimaitonsa ja tekikin heti sen jälkeen pihkakakkansa. Lähtökohdat ovat siis hyvät. Silti jännittää mennä aamulla navetalle; missä kunnossa vasikka onkaan?

Katinka tuli meille viime vuoden helmikuussa yhdessä kolmen muun kyytön kanssa. Tämä on siis ensimmäinen poikinut tuosta neljän sakista. Näitä nuorempia kyyttöjä on yhteensä kymmenen ja niiden odotetaan poikivan alkuvuoden ja kevään aikana. Ydinkarjasta, jossa on 12 emäntää, on poikimatta kaksi. Eli maailman kyyttökanta kasvaa hitaasti mutta - toivottavasti - varmasti. Pitäisikin ottaa selvää, kuinka monta kyyttöä on olemassa. Viimeisimmän tiedon mukaan yksilöitä on noin 800. Meillä kyyttöjä on nyt 35.

Tässä minä nyt olen.

Millikin tuli katsastamaan tilanteen keikkuen tuttuun tapaaan olkapäällä.

Pikkuisia piitejä!

Ihmettelin eilen sitä, miksi yksi uuhista ei tahdo seistä. Ruokintakaukalon äärellekin se meni makuulleen ja yritti siitä käsin kiskoa itselleen ruokaa. Pässi oli aivan villinä ja olisi tahtonut pöksytellä sitä koko ajan. Mutta uuhi ei tahtonut ollenkaan moisia touhuja, vaan meni aina makuulleen, ettei pässi päässyt hyppäämään sen päälle. Jotenkin siitä sitten päättelimme, että meinaisikohan uuhi karitsoida?

Isäntä laittoi muutaman lankun aidaksi ja päästi uuhen sinne yksiöön kaverinsa kanssa. Toinen uuhi tahtoi välttämättä mennä sen seuraksi. Tilanne rauhoittui ja lampaat asettuivat yöpuulle.

 

Tänä aamuna navetalla isäntä huudahti, että täällä on yksi pieni valkoinen karitsa! Minäkin menin oitis katsomaan ja huudahdin, että kyllä tämä minusta mustalta näyttää! Lauman sekaan oli tehty yön aikana kaksi pikku piitiä. Siellä ne seistä töröttivät ja ihmettelivät maailman menoa. Onneksi ne eivät olleet tallautuneet isompien alle. Maitoakin ne olivat ilmeisesti saaneet, kun olivat ihan pirteitä.

 

Isäntä oli siis laittanut väärän uuhen karitsoimiskarsinaan. Tosin sekin uuhi on erittäin varmasti tiineenä, joten ihan pieleen toimenpide ei mennyt.

 

Nappasin pikkuiset oitis syliini isojen keskeltä ja isäntä pukkasi karitsoineen uuhen yksiöön. Sitten isäntä haki verkkoaitaa, mitä laitettiin karsinan reunuksille, etteivät pienet piitit pääse karkuun. Karitsat nukahtivat syliini, ja emä keskittyi ensitöikseen syömään. Molemmat karitsat kävivät myös emänsä tissillä, joten alku on ainakin lupaava. Kakkaakin näyttivät molemmat tekevän, mikä on sekin hyvä merkki. Kesällähän kaksi uuhta karitsoi Naapurinvaaralla - nuo sankarit voivat oikein hyvin ja ovat kasvaneet oikein mallikkaasti.

 

Mutta miten tuollainen pieni eläinvauva osaa olla suloinen! Pienet jalat, pieniä kippuroita täynnä oleva turkki, pieni määkäisy ja niin viattomat, hymyilevät silmät! Voi kun nämä pienet säilyisivät hengissä!

 



Missä mennään?

Välillä on kiva hassutella! Näissä tunnelmissa meni jouluaatto.

Jouluaaton hulinat ovat takanapäin. Mekin pääsimme nauttimaan jouluateriaa varsinaisena joulupäivänä eli eilen. Aattona kiersimme kahdessatoista kodissa. Omaan kotiin pääsimme vasta puoli kahdeksalta illalla. Päivästä jäivät mukavat muistot.

 

Tänä aamuna - tai aamupäivällä - navetalla parsia putsatessani katsahdin jo ensi vuoteen. Eräs maajussi tuumasi taannoin lehtijutussa, että tätä työtä tehdään kuluttajille, ei virkamiehille. Meidänkin tavoitteenamme on olla entistä enemmän tekemisissä kuluttajien kuin virkamiesten kanssa.

 

Isännän mukaan maatalousbyrokratia on rakennettu siitä näkökulmasta, että maanviljelijä on alkutuottaja ja tuottaa elintarvikkeita teollisuudelle. Siinä vaiheessa, kun maanviljelijä ryhtyy itse markkinoimaan ja jatkojalostamaan tuotteitaan, huomaa, että elintarvikelainsäädäntö on tehty isoille toimijoille. Elintarvikelainsäädäntöä joudutaankin tulkitsemaan, jotta se soveltuu pienemmille toimijoille. Tästä isosta vyyhdistä eivät tunnu välillä saavan kiinni virkamiehet eivätkä maanviljelijät. Valittamalla ja voivottelemalla ei kuitenkaan saa mitään aikaan, joten on parempi yrittää ymmärtää säädöksiä ja mitä ne edellyttävät toimitiloilta. On parempi keskittyä asioihin, joihin voi vaikuttaa, kuten omaan yritykseensä sen sijaan, että yrittäisi muuttaa lainsäädäntöä.

 

Tammikuussa meille tulee Sotkamon kunnan terveystarkastaja katsomaan tiloja. Entisestä maitohuoneesta tehdään elintarviketila suoramyyntiä varten. Yhdessä tarkastajan kanssa katsomme, mitä muutoksia tilaan tulee tehdä, mitä materiaaleja siellä tulee käyttää. Isoja muutoksia ei tarvitse tehdä, joten toiveissa on, että tilat saadaan käyttöön mahdollisimman nopeasti.

 

Kyyttöjä on tällä hetkellä 34. Nautoja on yhteensä viitisenkymmentä ja lampaita kolmisenkymmentä. Suurin osa kyytöistä poikinee keväällä. Suunnitelmissa on, että vuoden 2015 lopussa karjamme on puhtaasti kyyttökarja. Vuoden aikana teuraaksi menee useampi eläin. Lihaa tulee myyntiin tammi-helmikuun vaihteessa.

 

Ensi vuonna meiltä saa naudan- ja lampaanlihaa, kananmunia, kesällä luomumansikkaa, syksyllä juureksia ja ruisjauhoja. Etsinnässä on jauhomylly leipäviljalle; mieluiten kivimylly.

 

Tarkoituksena on myös kasvattaa eläinkuntaa possuilla. Vielä emme ole löytäneet vieroitusikäisiä luomuporsaita, joten todennäköisesti joudumme ottamaan porsaat tavanomaiselta tilalta. Vaikka ne kasvatetaan meillä luomuna, emme saa niille luomuhyväksyntää. Byrokratia määrää, että kun tilalle tulee uusi eläinlaji, eli kyseessä on uuden lauman perustaminen, eläimet eivät siirry automaattisesti luomuun. Vasta näiden possujen jälkeläiset ovat luomuhyväksyttyjä. Kun kyse on jalostuseläimistä ("ensimmäisestä populaatiosta"), ei tässä päde sääntö, että kun eläin on kolme neljäsosaa elämästään luomutilalla, niin se siirtyy luomuun. Näin tapahtuu, jos samaa eläinlajia on tilalla luomussa. Esimerkiksi, kun kyytöt tulivat meille vuoden ikäisinä, ne ovat 4-vuotiaana luomuhyväksyttyjä.

 

Possuja on jo nyt varattu ns. omaksi possuksi. Porsaan voi ostaa meiltä ja me sitten kasvatamme ja teurastutamme sen loppuvuodesta - tai sitten kun asiakas niin tahtoo. Asiakas voi käydä tilalla katsomassa ja jopa hoitamassa possuaan. Possut ovat laitumella niin pitkään kuin säät sallivat. Omasta possusta voi kysellä lisää isännältä numerosta 040 5919 836 tai laittamalla postia osoitteeseen jouko.sormunen@hotmail.com.

 

Omaa possua kannattaa miettiä myös yhdessä kaverin perheen kanssa. Yhdestä teuraspossusta tulee lihaa noin sata kiloa. Ja kun se saa kasvaa luomuna, rasva on marmoroituneena lihassyitten välissä, eikä ihrana. Näin käy, kun eläin saa liikkua vapaasti, sillä on virikkeitä, ja sen ruokavalio on monipuolista.

Hyvää joulua!

 

Oikein hyvää joulua kaikille!

 

Me viemme tänä jouluaattona hyvää mieltä sotkamolaisille lapsiperheille kiertämällä joulupukkina ja tonttutyttönä. Luvassa on siis hyvin erilainen joulu. Mutta jos ei tuolta reissulta saa joulumieltä mukaansa, niin ei sitten mistään! Toivoa sopii, että Petteri Punakuono ei hyydy pakkasessa... Onneksi muutama kyyttö on valjastettu varaporoiksi, joten lahjat saadaan joka tapauksessa perille.