Allin oma tahto

Alli.

Hevoset ovat olleet meillä nyt muutaman viikon. Kaikista eläimistä, mitä meillä on, hevonen on haastavin. Ei niinkään kokonsa puolesta vaan luonteensa.

19-vuotias Mister-ruuna on yhteistyökykyinen ja -haluinen. 16-vuotiaan Alli-tamman kanssa saa sitten ottaa kaikki mahdolliset psykologiset aseet käyttöön. Sen kanssa pitää keskustella, olla kärsivällinen, jopa kiero. Itse pelkään hevosia vielä siinä määrin, että hoidan mieluummin ruunaa. Isäntä ja hänen tyttärensä ovat pelautuneet Allin kanssa.

Allilla on oma tahto. Pari kertaa se on karannut mansikkamaalle syömään ruohoa penkkien väliköistä. Lopulta se on saatu houkuteltua riimunaruun leivän avulla. Vakio temppuilun aihe on päitsien laittaminen. Korvat menevät luimuun ja se kääntää pyllypuolensa ihmistä päin. Pelleilyyn ei ole enää lähdetty mukaan, eikä sitä ole houkuteltu herkkupaloilla. Sen kanssa on keskusteltu. Se kuuntelee hyvin tarkasti.

Jos temppuilu on jatkunut, eikä yhteistyöhalukkuutta ole ollut, se on jätetty toviksi miettimään asioita itsekseen pihattoon. Myöhemmin, kun päitsiä on tarjottu päähän toisemman kerran, se on tullut itse luokse korvat lörpällään ja häpeissään.

Tämä kuva on otettu noin kuukausi sitten päivänä, jolloin teimme tallin edustalle aitauksen.

Isännän tytär on ratsastanut molemmilla hevosilla, mutta me isännän kanssa olemme uskaltautuneet ainoastaan Misterin selkään. Ja silloinkin on toinen taluttanut hevosta. Pelotti ja jännitti. Nauroinkin kavereilleni, että on se kumma, ettei tällainen leveä karjalaisperse asetu hyvin satulaan, vaan tuntui, että siitä putoaa alta aikayksikön. Mutta hiljaa hyvä tulee. Joku on joskus sanonut, että jossakin vaiheessa hevonen suorastaan pyytää ratsastamaan.

Jokaisella ihmisellä on ainakin yksi voimaeläin. Se voi myös vaihtua elämän aikana. Yksi minun voimaeläimistäni on hevonen. Sain tietää sen erään rumpumeditaation yhteydessä viime syksynä. Se, mikä merkitys hevosella on elämässäni, on vielä työn alla.

Syvimmän hetken, mitä eläimet ovat antaneet, koin kuitenkin pari viikkoa sitten Misterin kanssa. Menin seisomaan ulkoaitaukselle, missä hevoset olivat tapansa mukaan syömässä. Mister tuli lähemmäksi ja juttelin sille kuulumisiani. Ikävöin poikiani. Erosin lasteni isästä viime vuonna ja tunnen aina välillä syyllisyyttä siitä, ettei lapsilla ole yhtä kotia. En voi tietää, miten lapset oikeasti kokevat eron. Onhan siitä juteltu useammankin kerran. Voin kuitenkin nähdä sen, että pojat ovat edelleen iloisia, reippaita ja hyvinvoivia. 

Juttelin Misterille anteeksiannosta itselleen, armollisuudesta. Mister kuunteli minua ja asteli lopulta luokseni. Sen turpa oli aivan lähelläni ja tunsin sen hengityksen ihollani. Sitten se laski päänsä olkapäälleni ja painautui poskeani vasten. Mitä enemmän itkin, sitä tiukemmin se painautui minua vasten. Lämpö virtasi välillämme, eikä maailmassa ollut sillä hetkellä mitään pahuutta. Hetki oli niin pysähtynyt ja lohduttava, että tulen muistamaan sen lopun ikääni.