Herran kukkarossa

Aurinko pilkahti aamulla.

Olen asunut taajamassa, kaupungissa, korvessa, ja nyt maaseudulla. Tähän aikaan vuodesta maalla ollaan kuin herran kukkarossa, ihan omassa pienessä maailmassa. Valoisaa on muutama tunti päivässä. Hiljaisuuden rikkovat vain lasten ja eläinten äänet, päiväkahville lenkkeilevät naapurit, sekä tilan ohi ajavat rekka-autot.

Pelkäsin kesällä tätä tulevaa syksyä ja talvea. Pimeyttä ja kylmyyttä. Syksy meni onneksi lähes huomaamatta. Maatilalla kun riittää tekemistä koko ajan. Itselleni varsinaiset tilan työt ovat vapaaehtoisia; ne on mitoitettu niin, että mies pystyy tekemään ne yksin. Minä olen parhaillaan vuorotteluvapaalla omasta työstäni.

Mutta löydän itseni hyvin usein navetalta tai tallilta. Eläinten kanssa on mukavaa. Niitä on hauska seurata. Ja se vaan on niin hienoa, kun saa yhteyden eläimeen. Iltaisin saatamme olla eläinten luona porukalla, minä, isäntä ja kolme lasta.

Navetalla ja tallilla touhutessa saa myös hyvän annoksen liikuntaa ja "raitista" ilmaa. Isännällä oli viime viikolla selkä kipeänä, joten "sain" mättää paskaista heinää lantakäytävän päädyistä pois. Aivan tappohommaa selälle. Ehdin jo katsella käytettyjä pienkuormaajia netistä. Kuin sattumalta isäntä keksi kuitenkin laittaa rehupaalit hieman kauemmaksi ruokintapöydälle, jolloin mansikit repivät syödessään heinää ruokintapöydälle, eivätkä lantakäytävän puolelle.

Sininen hetki iltapäivällä.

 Havahduin eräänä päivänä ajatukseen, ettei minun tee tällä hetkellä mieli lähteä säännöllisesti harrastamaan mitään kodin ulkopuolelle. Esimerkiksi kuntosalille lähteminen tuntuu nyt aivan naurettavalta. Kotona voin leipoa, maalata, ommella, remontoida, siivota, neuloa, katsoa televisiota, tai vain nauttia olostani isännän kainalossa. Siellä, missä on rakkautta, on hyvä olla.

Yksi inhokkiasioistani on polttopuiden hakeminen. Se kehtuuttaa. Mutta taloa pitää lämmittää, joten puita (jotka on siis valmiiksi pilkottu - kiitos siitä) on haettava metsästä tai naapurin liiteristä - ja sieltä jälkimmäisestäkin ihan luvan kanssa. Leivinuunin lämmittäminen sitten sitä mukavaa puuhaa. Pari kertaa olemme laittaneet lihan paistumaan jälkilämmöille ja voi miten mureaa siitä on tullut! Uunia pitäisi käyttää enemmän ruuanlaittoon, ehdottomasti. Piirakkatalkoitakin ehdimme jo suunnitella isännän tädin kanssa.

Sitten on se kaupassa käyminen. Olen ennenkin asunut näin kaukana lähikaupasta. Sotkamon kylällä, minne on matkaa 20 kilometriä, tulee käytyä yleensä valoisan aikaan, mutta ei suinkaan joka päivä. Matkan varrella liikkuu niin paljon peuroja ja ne näkee paremmin päiväsaikaan. Eilenkin naapurin pellolla käyskenteli kaksi peuraa. Mutta minkään mieliteon takia ei tule lähdettyä kauppaan. Siksi kaapeista löytyy aina tarvikkeita vaikkapa lettuihin tai muffinsseihin.

Musta pantteri, Laku, painaa varmasti ainakin 10 kiloa.

Kissatkin alkavat viihtyä sisätiloissa pakkasten saapuessa. Eilen illalla kaikki viisi olivat sisällä. Hätshii, sanoin minä, kissa-allergikko. Pikku pantteri, Laku, tuli autokyydillä kotiin naapurista, noin kilometrin päästä, missä se on ollut jo useampana kesänä kesäkissana. Siellä vain taitaa olla sen verran paremmat sapuskat, kun se ei nyt näytä viihtyvän yhtään kotona.

Pari kuukautta sitten pureman niskaansa saanut Nelli, 6 kk, on meidän kulkukissamme. Se kulkee edelleen päivät pitkät huoneesta toiseen. Näkökyky ei ole ihan täydellinen, mutta ihan hyvin se pärjää; syö, nukkuu ja on sisäsiisti. Nelli on tottunut olemaan sylissä, joten sitä saa ihan rauhassa vanuttaa.

Nelli lempipaikallaan kameralaukun päällä.

Harmi viihtyy hyvin navetan ylisillä. Olenkin ristinyt navetan yläkerran Harmin paikaksi. Se käy useamman kerran syömässä sisällä, mutta pyrkiytyy heti ulos. Eilen illalla se viihtyi poikkeuksellisesti tovin olohuoneen sohvalla. Syliin sitä ei oikein saa; on enemmän erakko luonteeltaan.

Harvinainen vieras sisätiloissa - Harmi.

Milli remonttipapereiden päällä.

Milli on kissoista toiseksi nuorin. Se viihtyy sekä sisällä että ulkona. Milli on taitava metsästämään hiiriä. Se kyttää niitä navetan nurkilla. Milli tykkää kulkea olkapäällä ja sinne se hyvin usein hyppääkin.

Lindasta en onneksi saanut napattua kuvaa. Siihen kissaan minulla on viha-rakkaus-suhde. Se on oikea sottapytty. Hyppii pöydillä ja syö kaiken, mitä sattuu pöydiltä löytymään. Vanhaa kissaa on ihan turha yrittää opettaa uusille tavoille. Siksi se saakin usein lähdöt ulos. Monet kerrat olen antanut sille ruuan kuistille, mutta senkin jälkeen se jää mouruamaan oven taakse. Navetalta ei ole vielä löytynyt niin hyvää nukkumapaikkaa kuin kodinhoitohuoneessa oleva villasukkalaatikko.

Talvi lomaillaan ja levätään

Talvella levätään ja keväällä mennään taas maisemointitöihin Naapurinvaaralle. Kuvassa Johanna.

Kyytöt olivat viime kesänä maisemointitöissä Naapurinvaaralla. Syksyllä saatiin valmiiksi toisen laidunalueen aitaus, minne kyytöt pääsivät loppuajasta. Samalla laitumella ehtivät olla myös Lindgrenin Marikon lampaat.

Vaikka kyytöt kotiutuivat tilalle lomailemaan lokakuun alkupuolella, on Naapurinvaaralla tehty töitä syksyn ja alkutalven aikana, varsinkin parin viime viikon ajan. Piikkilanka-aitoja on poistettu ja polkuja on raivattu. Keväällä töitä jatketaan aitoja tekemällä. Uusi, noin 30 hehtaaria käsittävä laidunalue sijaitsee Naapurinvaaran lomakylän vastapäätä tien toisella puolella.

Kesällä 2014 kyytöt - sekä vanhemmat että kuusi nuorikkoa - ovat ensin Naapurinvaaran koulun yläpuolella olevalla laitumella. Ja tietysti mukana kulkevat vasikat sekä niiden isä, sonni Jaakko Kulta. Loppukesäksi porukka siirretään uudelle laitumelle, joka on siis vielä työn alla.

Yhdessä päivälevolla.

Hännänvipottajat vailla pässiä

Haluaisin nyt vähän seuraa. Kuka voisi tulla?

Nyt on päästy tutustumaan myös lampaiden paritukseen. Uuhen kiima on tosi helppo huomata. Se menee pässien aidan vierelle heiluttamaan häntäänsä. Häntä vipottaa niin maan perusteellisesti. Parinkymmenen pässin joukossa on kolme kainuunharmasta, joilla tytöt voi astuttaa. Muutoin menisi ilmeisesti sukurutsauksen puolelle. Saimme astutustietoja lampaiden entiseltä omistajalta.

Piiri pieni pyörii.

Teimme lampaiden aitauksen viereiselle käytävälle tilan, jossa uuhi ja pässi pääsivät touhuamaan. Ensimmäinen uuhi tyytyi pariin kertaan ja sitten se antoi pässikaritsalle lähdöt. Kiitos nyt riitti. Toinen tyttö oli sitten halukkaampi. Kolmas olisi halunnut valita itse parittelukumppaninsa; se vonkasi ison ruskean pässin seuraa. Uuhi meni aidalle monta kertaa pussailemaan sen kanssa. Tarjolla ollut kainuunharmas oli sitä pienempi, eikä se oikein yltänyt astumaan kunnolla.

Uuhen tiineys kestää noin viisi kuukautta eli karitsoja olisi hyvässä lykyssä tiedossa pääsiäisen tienoolla.

Yltääkö vai eikö yllä.

Isännän seura kelpasi tälle uuhelle, mutta pässien ei...

Sitten ei kun syömään.

Allin oma tahto

Alli.

Hevoset ovat olleet meillä nyt muutaman viikon. Kaikista eläimistä, mitä meillä on, hevonen on haastavin. Ei niinkään kokonsa puolesta vaan luonteensa.

19-vuotias Mister-ruuna on yhteistyökykyinen ja -haluinen. 16-vuotiaan Alli-tamman kanssa saa sitten ottaa kaikki mahdolliset psykologiset aseet käyttöön. Sen kanssa pitää keskustella, olla kärsivällinen, jopa kiero. Itse pelkään hevosia vielä siinä määrin, että hoidan mieluummin ruunaa. Isäntä ja hänen tyttärensä ovat pelautuneet Allin kanssa.

Allilla on oma tahto. Pari kertaa se on karannut mansikkamaalle syömään ruohoa penkkien väliköistä. Lopulta se on saatu houkuteltua riimunaruun leivän avulla. Vakio temppuilun aihe on päitsien laittaminen. Korvat menevät luimuun ja se kääntää pyllypuolensa ihmistä päin. Pelleilyyn ei ole enää lähdetty mukaan, eikä sitä ole houkuteltu herkkupaloilla. Sen kanssa on keskusteltu. Se kuuntelee hyvin tarkasti.

Jos temppuilu on jatkunut, eikä yhteistyöhalukkuutta ole ollut, se on jätetty toviksi miettimään asioita itsekseen pihattoon. Myöhemmin, kun päitsiä on tarjottu päähän toisemman kerran, se on tullut itse luokse korvat lörpällään ja häpeissään.

Tämä kuva on otettu noin kuukausi sitten päivänä, jolloin teimme tallin edustalle aitauksen.

Isännän tytär on ratsastanut molemmilla hevosilla, mutta me isännän kanssa olemme uskaltautuneet ainoastaan Misterin selkään. Ja silloinkin on toinen taluttanut hevosta. Pelotti ja jännitti. Nauroinkin kavereilleni, että on se kumma, ettei tällainen leveä karjalaisperse asetu hyvin satulaan, vaan tuntui, että siitä putoaa alta aikayksikön. Mutta hiljaa hyvä tulee. Joku on joskus sanonut, että jossakin vaiheessa hevonen suorastaan pyytää ratsastamaan.

Jokaisella ihmisellä on ainakin yksi voimaeläin. Se voi myös vaihtua elämän aikana. Yksi minun voimaeläimistäni on hevonen. Sain tietää sen erään rumpumeditaation yhteydessä viime syksynä. Se, mikä merkitys hevosella on elämässäni, on vielä työn alla.

Syvimmän hetken, mitä eläimet ovat antaneet, koin kuitenkin pari viikkoa sitten Misterin kanssa. Menin seisomaan ulkoaitaukselle, missä hevoset olivat tapansa mukaan syömässä. Mister tuli lähemmäksi ja juttelin sille kuulumisiani. Ikävöin poikiani. Erosin lasteni isästä viime vuonna ja tunnen aina välillä syyllisyyttä siitä, ettei lapsilla ole yhtä kotia. En voi tietää, miten lapset oikeasti kokevat eron. Onhan siitä juteltu useammankin kerran. Voin kuitenkin nähdä sen, että pojat ovat edelleen iloisia, reippaita ja hyvinvoivia. 

Juttelin Misterille anteeksiannosta itselleen, armollisuudesta. Mister kuunteli minua ja asteli lopulta luokseni. Sen turpa oli aivan lähelläni ja tunsin sen hengityksen ihollani. Sitten se laski päänsä olkapäälleni ja painautui poskeani vasten. Mitä enemmän itkin, sitä tiukemmin se painautui minua vasten. Lämpö virtasi välillämme, eikä maailmassa ollut sillä hetkellä mitään pahuutta. Hetki oli niin pysähtynyt ja lohduttava, että tulen muistamaan sen lopun ikääni.

Rouhealla kädellä - ja eläimet kiittävät

Kerttu-vasikka on onnellinen ja hyvinvoiva, vaikka se onkin ilmeisesti liukastunut
lantakäytävällä ja saanut likaa turkkiinsa. 

Onpas ollut mielenkiintoista seurata uusin silmin keskustelua, jonka eilinen 45-minuuttia-ohjelma on aiheuttanut. En katsonut ohjelmaa, mutta ystäväni kyseli facebookin kautta, että mitä mieltä olen asiasta, joten pitihän kuvia käydä katsomassa. Ohjelmalla en mieltäni pahoita.

En ole mikään asiantuntija, mutta näin maallikkona ja reilun vuoden maataloutta seuranneena ja sen parissa touhunneena tiedän jotain eläinten oloista.

Puhtaus on saanut uuden merkityksen. Navettaa on yksinkertaisesti mahdoton pitää puhtaana. Kun saat siistittyä jonkun kohdan, pian siinä on höyryävä läjä. Navetan voi kuitenkin pitää siistinä. Parret (eläinten makuupaikat pihatossa) siivotaan ja kuivitetaan pari kertaa päivässä, lantakone kolaa lantaa käytäviltä. Ruokintapöytä putsataan traktorin kauhalla ennen kuin uudet paalit laitetaan tarjolle.

Navetalla, tallilla, lampolassa, kanalassa, missä tahansa eläinten "kodissa" ihminen toimii varsin rouhealla kädellä. Sitä olen itsekin opetellut viime kuukausina. Kaiken ei tarvitse olla tiptop; siihen ei ole voimia, tarvetta eikä aikaa.

Eläinten puhtaana pitäminen pihatossa, missä eläimet saavat liikkua vapaasti, on täysin mahdotonta. Lehmät eivät katso, mihin menevät makuulle. Ne saattavat seisoa niin, että toinen lehmä paskantaa toisen kylkeen. Ja lehmähän paskantaa ja paljon päivän aikana. Ja kuten isäntä on monesti sanonut: heinä muuttaa lehmän sisällä muotoaan lannaksi, ei se sen kummempaa ole.

Lehmät tykkäävät myös nujuta ja ottaa mittaa toisistaan - rapatessa roiskuu. Ja entäpä se, kun eläimet ovat kiimassa ja hyppivät toistensa päällä likaisine sorkkineen, tai kun sonni yrittää astua hiehoa tai lehmää. Laitumella on sitten lannan lisäksi multaa, mutaa, hiekkaa ja muuta löllöä.

Pihatossa on tilaa. Kyytöt perhepedissään.

Suomessa on aktivistien kuvissa esiintyviä parsinavettoja. Toistaiseksi ne ovat ihan laillinen tuotantoympäristö. Nähtyäni sellaisen viime syksynä, säikähdin. Tuntui pahalta eläinten puolesta. Mutta nämä ovat niitä maanviljelijöiden ratkaisuja, miten he haluavat toimia. Kuluttaja voi sitten tehdä oman valintansa kaupassa. Esimerkiksi luomumaitoa ei saa tuottaa parsinavetoissa vaan pihatoissa.

Parsinavetassa eläimet pidetään kiinni useamman kuukauden ajan. Yhdessä aktivistien ottamassa kuvassa eläimen sorkat ovat lantaritilällä, mikä johtuu siitä, että parsi on tosiaan liian lyhyt. Kymmenen vuotta sitten mitat olivat tuota luokkaa. Eläinten koko on kuitenkin kasvanut ja parsiratkaisuja pitää muokata sitä mukaan.

Meillä navetta toimii pihattoperiaatteella. Makuuparsilla eläimet voivat oleskella. Ruokintapöydällä on aina syömistä, joten eläimet voivat halutessaan ruokailla. Ruokintapaikkoja pitää olla vähintään niin monta kuin on eläimiä. Eläimet pääsevät liikkumaan vapaasti ulos ja sieltä sisälle. Ja koska niitä ei lypsetä, eläimet saavat elää oman luontaisen rytminsä mukaisesti. Kiirettä ei tunneta.

Se, että meillä eläimet ovat joko maisemanhoitotehtävissä tai sitten ne ovat lihakarjaa, mahdollistaa vapaampien ratkaisujen tekemisen navetassa. Lypsykarjalle on paljon tarkemmat määräykset. Muiden eläinten, kuten lampaiden pitäminen samassa tilassa lypsykarjan kanssa, on mahdotonta.

Olojen on kuitenkin oltava määräysten mukaisia. Luomunavetan pitää olla rakenteeltaan tietynlainen; esimerkiksi ikkunoita pitää olla tietty määrä kokonaispinta-alasta. Se, että lähtisi tietoisesti rikkomaan määräyksiä, on silkkaa tyhmyyttä. Tarkastuksia tiloille tehdään säännöllisesti, ja jos jotain moitittavaa löytyy, tuntuu se kukkarossa pahemman kerran.

Eläimet ovat brutaaleja ihmissilmin katsottuna. Synnytettyään emä syö sikiökalvot ja jopa muut kohdusta tulevat härpäkkeet. Eläimet haistelevat ja nuolevat toistensa sukuelimiä. Tänään näin, kun sonni laittoi kielensä hiehon virtsasuihkun alle. Vasikankakka on koirien suurta herkkua. Pässikaritsat pökkivät toisiaan pyllyyn. Tämä on sitä eläimellistä menoa, jota ihmisen on suorastaan häpeällistä lähteä arvostelemaan.

Määkiviä vanhoja sieluja

Hellunlellun sentään. Jos ei minun sydämeni ole sulanut viime viikkoina syntyneiden vasikoiden myötä, niin nämä pienet määkivät sydänkäpyset sulattivat viimeisenkin sydämensopukkani. Miten eläin voi olla niin suloinen!

Meille tuli viikonloppuna parikymmentä pässikaritsaa. Persoonia isolla peellä, oikeita vanhoja sieluja. Ja niiden äänteleminen naurattaa ihan joka kerta. Tulee ihan mieleen kävelykepin kanssa kumarassa könkkäisevä huivipäinen vanha mummo.

Ainokainen valkoinen pässikaritsa.

Joukossa on myös harmaita ja ruskeita.

Hymy oli herkässä jo tuloiltana.

Navetalla on tehty muutostöitä viime viikkojen aikana. Otimme pois parsien erottajia ja teimme lisäseiniä ja aitoja. Minä vasaroin yhtenä iltana noin 150 naulaa ja ammuin parisataa niittiä. Ja kyllähän siitä aita syntyi! Isäntä laittoi käytävän puolelle levystä kaukalon, josta karitsat saavat vetää itselleen ruokaa nassuun.

Lampaat syövät samaa sapuskaa kuin lehmät ja hevoset eli ihan heinärehua. Ilmeisesti kauraa ja hernettä on tarkoitus antaa lisänä. Isäntä tietää nämä ruokalistat tarkemmin, itse vasta opettelen.

Myöhemmin meille saapuu vielä parikymmentä tyttökaritsaa. Puhutaanko siis uuhikaritsoista..? Osa lampaista menee maisemanhoitotöihin, osa lihaksi. Ja villaahan näistä saadaan jo kenties tämän vuoden puolella. Näinkö tässä pääsee opettelemaan karstaamista... Rukkikin löytyy yläkerrasta...

Lampaiden karsina sijaitsee pihaton päädyssä.

Oli kyllä varsin hupaisaa seurata, miten lehmäjengi suhtautui lampaisiin. Kyytöthän säikähtivät kesällä 50 lampaan joukkoa Naapurinvaaralla ja juoksivat veräjästä läpi. Sen jälkeen lampaat ja kyytöt olivat omissa oloissaan, tosin samalla laitumella kuitenkin.

Kun lampaat saapuivat, jähmettyivät kyytöt totaalisesti. Ne olivat aivan tyrmistyneitä. Jasmin tuijotti minua ja kysyi katseellaan että miksi. Eilenkin se käänsi päänsä pois, eikä ottanut mitään kontaktia, vaikka on yleensä kainalossa ensimmäisenä.

Mutta entäs holsteinit! Ne riensivät kurkkimaan ja ihmettelemään. Ammuivat muita paikalle ja ihmettelivät vielä lisää. Yksi vanhoista rouvista ei saanut silmiään irti karitsoista, vaan napotti aidan luona koko illan.

Mitä ihmettä? Keitä te olette

Rusina toi oman yllätysvauvansa näytille

Tyttövasikka lepäilemässä ruokintapöydällä.

Kirjoitin pari viikkoa sitten kettutytöstä, jonka toinen ylämaankarjalaisistamme oli yllättäen tehnyt. Pikku Myy piti Kerttu-tyttöään viikon verran metsänlaidalla, kunnes se toi tyttärensä pihattoon muiden luokse.

Pikku Myyn toinen tytär, 2-vuotias Rusina järjesti yllätyksen ja ilmestyi eilen illalla navetalle oman pienokaisensa kanssa! Olin lentää pyrstölleni, kun näin uuden karvapallon! Ties milloin vasikka on syntynyt?! Nämä ovat kyllä niin ihania yllätyksiä ja niistä tulee tosi hyvälle mielelle!

Rusina, josta tuli ensimmäistä kertaa äiti.

Rusina on pitänyt vasikkaansa piilossa tänne asti. Emme ole käyneet laitumella muutamaan päivään, emmekä ole osanneet seurata tätä ylämaankarjalaista sen tarkemmin. Se kun tykkää muutenkin olla niin paljon ulkona. Tosin isäntä oli joku aika sitten arvellut Rusinan olevan kiimassa, kun siltä oli valunut limaa. Tosi asiassa synnytys lienee ollut käynnissä.

Rusina on luonteeltaan arempi kuin äitinsä. Oli jotenkin liikuttavaa, kun se tuli vaatimattomasti seisomaan navetan ovelle ilmoittaen, että "muuten, minullakin on lapsi". Siitä ne sitten lähtivät heti takaisin pimeälle laitumelle.

Tänään Rusina oli tuonut vasikkansa pihattoon ja pienokainen pötköttelikin ruokintapöydällä. Saimme katsottua sen sukupuolen ja tyttöhän se oli. Isännän tytär ehti ristiä sen Karoliinaksi.

Eli Pikku Myystä tuli mummo ja Kerttu-vasikasta Karoliinan täti.

Uuden pienen eläinperheenjäsenen ihmettelyä.

Jo toinen tyhjä lehmä teki sonnipojan

Niinhän siinä kävi, että se toinenkin tyhjäksi "tuomittu" pyöräytti torstai-iltana sonnipojan. Tai no, ei nyt ihan pyöräyttänyt. Sen verran oli iso vasikka, että isännän piti toimia kätilönä vetovaljaiden kera. Oli viittä vaille, etten minäkin joutunut vetojuhdaksi. Yrtti-lehmä on jo vanha tekijä, mitä tulee poikimisiin, mutta niin vain tuli haasteita eteen vielä sillekin.

Työntö ja veto, työntö ja veto.

Tillotin tunnin verran synnytystä karsinan vieressä. Olin päättänyt, että nyt katson session loppuun asti, kun se on jo näin lähellä. Lehmä puhalteli, ei oikein saanut sijojaan, teki jättipieruja ja laskeutui aina välillä ponnistamaan pitkälleen.

Lopulta isäntä kävi kokeilemassa käsikopelolla vasikan tilaa. Työnsi kätensä lehmän römpsään. Oli kyllä sen verran etovan näköistä touhua, etten halunnut poskeani silitettävän sillä kädellä sinä iltana. Vaikka onhan tässä tottunut kaikenlaisiin eritteisiin navetan puolella viimeisen vuoden aikana. Lanta on lantaa, kusi on kusta, milloin on verta takin etumuksessa, toisinaan kuolaa tai limaa. Navetan hajuunkin on jo tottunut.

Mutta, vasikka olisi siis voinut olla tulossa myös pylly edellä. Siinä tapauksessa se olisi pitänyt työntää takaisin ja kaivaa takajalat esiin ja vetää vasikka ulos niistä. Vasikka oli kuitenkin oikeassa asennossa. Sitten ei auttanut muu kuin laittaa lenksut vasikan nilkkoihin ja ryhtyä vetämään. Yrtti oli onneksi yhteistyöhaluinen ja luotti selvästi isäntäänsä. Sieltäpä se vasikan pötkylä sitten putkahti puolen tunnin yhteisen äherryksen päätteeksi.

Nyt, parin päivän ikäisenä, vasikka kulkee jo pihaton puolella. Äsken se oli ottanut lokoisan asennon ruokintapöydän puolelta heinien päältä. Seurana taisi olla toinen sonnivasikoista, Kippari. Olisikohan tämän uuden pienen nimi sitten Kalle. Sonnipojat Kippari ja Kalle.

Tervetuloa maailmaan.

Päiväkoti palvelee

Isännällä on ollut haaveissa tehdä poikimakarsinasta sellainen, että emä voisi mennä ja tulla mielensä mukaan. Ja että pikkuinen pysyisi tarvittaessa karsinassa avoimista pakoreiteistä huolimatta. Lypsylehmien aikana tämä järjestely ei ollut onnistunut, vaan karsinaan olivat ängenneet muutkin kuin vasikan äiti.

Viikon ikäinen Kerttu iltalevolla poikimakarsinassa.

Taustalla kulkureitti pihaton puolelle sekä ulos navetasta.

Mutta nyt tämäkin järjestely onnistuu. Jo eilen ihastelimme karsinan toimivuutta. Pikku Myy oli ohjannut Kerttu-tyttönsä päivähoitoon Alman luokse. Alma on ollut karsinassa torstaina syntyneen Kipparin kanssa. Pikkusonni ei ole vielä käynyt karsinan ulkopuolella - ainakaan meidän tietääksemme. Siellä se makoilee ja touhuaa, vaikka äiti käy välillä syömässä ja ulkoilemassa. Aivan rauhassa pikkuiset eivät saa olla, sillä aina silloin tällöin siellä käy joku kyyttötytöistä tyydyttämässä hoivaviettiään. 

Oli mukavaa, että Pikku Myy toi itse tyttärensä navettaan metsänlaidalta, jossa se vietti viime viikon. Pihaton puolelle Kerttu ei ole uskaltanut mennä. Äiti ei ole tainnut antaa vielä lupaa moiseen. Poikimakarsina sijaitsee pihattoon menevän kulkureitin varrella.

Mutta eipä mene aikaakaan, kun navetalla viilettää neljä vasikkaa: Karkki, Kaisa, Kerttu ja Kippari. Karkki ja Kaisa ovat jo ystävystyneet. Hellyttävää huomata, miten leikkisiä pienet ovat ja mikä ilo niillä on toisistaan.

Alma hoitaa ja vahtii omaa sonnipoikaansa sekä Kerttu-tyttöä.

Äiti tulossa hakemaan tytärtään päivähoidosta.

Pystytukkainen nuorisojengi saapui

Tässä viisi kyyttötyttöä omassa karsinassaan. Yksi oli vielä karkuteillä muiden luona.

Tämä viikko on mennyt niin vauvabuumin huumassa, että nämä uudet kyyttövasikat ovat jääneet vähemmälle huomiolle - ainakin täällä blogissa.

Viikko sitten maanantaina kävi isäntä hakemassa Juvalta kuusi puolivuotiasta kyyttötyttöä. Huomasin pari kolme viikkoa sitten sattumalta myynti-ilmoituksen Maaseudun tulevaisuudessa, ja soiton jälkeen varmistui, että nämä olivat luomueläimiä. Siispä kaupanteko saattoi edetä.

Tytöt kotiutuivat yömyöhään ja yksi niistä pääsi pujahtamaan pinnojen välistä ulos. Se viettikin yön ja aamun muun lauman kanssa. Oikeaa shokkihoitoa toiselle. Nämäkin kyytöt ovat arkoja kuin mitkä. Ne oli erotettu äideistään edellisenä päivänä. Nyt koko kuusikko on omassa karsinassaan, ettei Jaakko-sonni pääse tekemään liian läheistä tuttavuutta.

Viikon aikana tämä pystytukkainen nuoriso on hieman rauhoittunut. Yksi kuudesta on jälleen reippaampi kuin muut. Se on aina etualalla, kun muut yrittävät piiloutua toistensa taakse. Kylkimyyryä mennään nurkasta toiseen.

Muu seurakunta kävi tutustumassa uusiin sankareihin.

Mutta kuten vanhemmat kyytöt, nämäkin ovat hyvin tarkkaavaisia. Kurkkivat pienistä ja suuremmista raoista puuhiamme. Valvonta pelaa viimeisen päälle. 

Parin päivän aikana on järjestelty navetan parsia uuteen uskoon. Uusia asukkaita on taas tulossa... Parsien erottajia on poistettu eli niitä olisi myytävänä, jos joku tarvitsee. Parsien erottajat, nuo poikkiputket, on kuulemma sitä varten, etteivät lypsylehmät astu toistensa tissien päälle. Mutta nyt, kun lypsylehmiä ei enää ole, niin ne voi ottaa poiskin. Ja voi miten mansikit innostuivat tästä järjestelystä! Ne olivat maanneet toissailtana kylki kyljessä!

Muttereita pois tällaisella vehkeellä.
Ei tarvitse lähteä minnekään kuntosalille,
 kun näitä vääntää irti.

Yksi eläin = yksi eläinyksikkö? Ei suinkaan.

Niin, uusia eläimiä tulee, mutta niin niitä lähteekin. Ei lukumäärällisesti samassa suhteessa, sillä eläimillä on kertoimia. Puhutaan eläinyksiköistä. Kotieläintilalla tulee olla vähintään 25 eläinyksikköä. Ja tämä yksikkömäärä vaikuttaa muun muassa saataviin tukiin ja varmasti hyvin moneen muuhunkin asiaan.

Eli, emolehmistä ja lypsylehmistä saa yhden eläinyksikön, vähintään 2-vuotiaista sonneista ja hiehoista myös yhden eläinyksikön. Puolestaan 6 kk-2-v sonneista ja hiehoista saa 0,6 eläinyksikköä. Alle puolivuotiaat vasikat ovat käytännössä pelkkää ilmaa - niistä ei kerry eläinyksiköitä.

Tällä hetkellä eläinyksikkömäärämme taitaa olla lähempänä kolmeakymmentä eli sieltä on vara laittaa pois pari kolme. Liian lähelle kahtakymmentäviittä ei kannata mennä, jotta määrä ei vahingossa (eläimen kuolema?) putoa alle rajan. Tilalle voi olla vaikea saada uutta eläintä lyhyellä varoitusajalla.

Pari viikkoa sitten meiltä lähti 2-vuotias hieho teuraaksi. Teuraaksi menevät ovat holsteineja. Hieho meni lähilihaksi. Ennakkovarausten perusteella lihat oli myyty loppuun hetkessä.

2-vuotias hieho menossa myyntiin.