Ihana vapaus!

Jiihaa! Vapaus koitti tänään pitkän ja pimeän talven jälkeen. Lehmät, hiehot ja vasikat pääsivät laitumelle. Kyyttöjä ei vielä laskettu sekaan. Ehkäpä huomenna.

Pari päivää on kunnostettu aitoja, jotta mansikit pysyvät oikeissa maisemissa. Paimenpojat pitävät huolen, että aidan toiselta puolelta on turha lähteä hakemaan vihreämpää ruohoa. Ensimmäistä kertaa ulos päässeet vasikat kokeilivat aitojen tehoa; vanhemmat osasivat jo olla ottamatta sähköiskuja.

Aitatolppia paikoilleen. Kahdestaan työ sujui sukkelasti.

"Paimenpoikanauhaa".

Oma, rakas paimenpoikani.

Siilo ja kukkapenkit nurin!

Näihin varpaisiin on turha tehdä tänä kesänä
ranskalaista manikyyriä...

Pariin päivään on mahtunut paljon touhua. Ja en edes muista, milloin olisi tuntunut näin kesältä tähän aikaan toukokuusta. Ehkä joskus lapsena. Ja hei, kesälomallahan tässä ollaan oltu jo vapusta asti - sää kohdallaan kiitos ilmojen haltian.

Eilen kiristeltiin hermoja. Ei vaineskaan, mansikkapenkkien muovit olivat löystyneet talven mittaan ja ne lepattivat uhkaavasti tuulessa. Eilen saimme tämän urakan valmiiksi. Tai no, isäntähän siellä pellolla kökki päivittäin. Reilusta kahdestakymmenestä penkistä kiristin ehkä kolme... Homma oli tehtävä käsipelillä penkkien vieruksilla kontaten. Muovi piti tunkea reunan alle, mistä hyökkäsi päälleni kaiken maailman kuparinvärisiä öttiäisiä ja metrin pituisia kastematoja. Yritin ajatella, että hyvä kun viihtyvät tässä myrkyttömässä maaperässä. 

Opin muuten tietämään - en vielä tunnistamaan - kaksi uutta kasvia: hevonhierakon (oli koko eilispäivän hevonjuurakko minun päässäni) ja lutikan, latukan, latukon tai sitten se oli lutakko. Ei mikään noista, vaan lutukka. Hevonhierakot piti kiskoa hevonhelevettiin, toisin sanoen kyse on rikkakasvista. Lutuiset lutukat saivat jäädä. Pakko keksiä muistisääntöjä noiden nimien kanssa.

Muovit kireämmälle.
Luomumansikkaa istutetaan heinäkuussa.

Lehmän sarvia.

Mansikkapeltojen takana on toinen pelto, jonka minä muokkasin muutama päivä sitten. Vetelin traktorin perässä isoa, painavaa haravaa (lautasmuokkari kuulemma). Ajelin sinne ja ajelin tänne. Pojat hihkuivat kyydissäni; olimme kuin kilpa-ajossa, jossa ajokkimme numero oli seitsemän. Muut kilpatraktorit eivät pärjänneet vauhdissamme. Voi tuota mielikuvitusta!

Pellolla oli vielä paalimuovien rippeitä, jotka piti kerätä sieltä pois. Mullan seasta löytyi vanhoja sarvia, jotka on joskus katkottu mansikeilta pois. Nämä pääsevät poikien leikkeihin sankareiden omasta toiveesta. Tuntuivat olevan oikeita aarteita.

Kukkapenkkejäkin tuli laitettua uuteen uskoon. Kuivuneita käkkyröitä otettiin pois. Päivittelin jo, etten todellakaan jaksa lapioida pensaita pois. Mutta eipä aikaakaan, kun isäntä kurvasi traktoreineen paikalle. Puskat hävisivät viidessä minuutissa. Kaikki on niin suureellista täällä maalla.

Kuistin eteen laitettiin yksivuotisia. Samettikukka on ainoa, jonka nimen muistan. Ja sitten oli joku pullonharja-Joe... Pajulaatikkoon laitoin orvokkeja ja intianminttua. Ihana tuoksu mintussa!

Intianminttua ja orvokkeja.

Uusi vanha penkki. Pitää vielä käydä kiviä pellolta
ja reunustaa penkin takaosa.

Niinpä tietysti. Mintun tuoksu huumasi Millin.

Omaa lihaa.

Iltaruuaksi oli lihaa. Eikä mitä tahansa lihaa, vaan isännän kasvattamaa hiehoa, joka kiersi Outokummun teurastamon kautta takaisin Kainuuseen ja meidän pannullemme. Suurin osa takaneljänneksestä meni paikallisille kuluttajille. Oli ilo kuulla, että lihalla oli menekkiä!

Täytyy myöntää, että kyllä pihvissä oli nieleskelemistä. Tuoksu oli toki mitä huumaavin ja lihakin varmasti aivan priimaa, mutta kun minä vasta pari viikkoa sitten taputtelin tätä pyöräpaistia tuolla navetalla. Ehkä tähän tottuu, toivottavasti.

Siilo kaatuu!

Pihan maisemointi jatkui ajatuksella, että vanha käytöstä poistettu siilo joutaa pois. No, tuumasta toimeen: traktori isännän oman pyöräpaistin alle ja ei kun kaatamaan. Huomenna siilo pilkotaan ja viedään kierrätykseen.

Hae keppi!

Koirat olivat päivän touhuissa mukana, joten päätimme palkita ne iltauinnilla. Tämän vuoden ensimmäinen uintiretki tien toiselle puolelle jokeen oli intoa täynnä. En ole aiemmin nähnyt sankareita vedessä. Hienosti ne pysyivät pinnalla ja hakivat keppiä. Ihan kävi kateeksi. Minä olen huono uimari ja pelkään vettä. Samoin on isännän laita. Meidän helmikuussa syntyneiden vesimiesten tavoitteena onkin oppia uimaan ja sietämään vettä paremmin. Kylpyammeesta on hyvä aloittaa...

Joki kutsuu koiria.
Vielä en ainakaan minä uskalla pulahtaa sinne.

Kaikki kolme saman kepin kimpussa.

Elämäni (sonni)rakkaus!

Kukkuu, minä täällä.

Kyytöt lähtevät parinkymmenen kilometrin päähän laitumelle reilun viikon päästä, mutta onneksi Jaakko Kulta jää vielä muutamaksi viikoksi tilalle; pääsee sitten heinäkuun tietämillä tyttöjen sekaan. Kyyttötyttöjä tulee ikävä, kun ei enää nähdä päivittäin. Jaakko Kulta saa entistä enemmän hellyyttä osakseen. Onneksi kukaan ei ole kuulemassa, kun lässytän tälle ihanuudelle...

Jaakko Kulta on nyt saanut olla lemmenpesässä yksikseen. On isommat tilat ja toinen pääsee kurkkimaan ulos portin raoista. Tuntuu viihtyvän paremmin kuin hyvin.

Nuuh raitista ilmaa.

Eilen illalla sonnipoika intoutui leikkisäksi. Aina kun laitoin käteni sen lähelle, se tuli ja tuuppasi otsallaan kättäni ylemmäksi sen kymmenen kertaa. Sitten se pompahti taaksepäin ja odotti, että laitan käteni uudestaan tuupittavaksi.

Koirat tuntuvat myös kiinnostavan kovasti. Säikähtää vielä kovin koiran haukuntaa. Vielä on matkaa siihen, että tästä sonnista tulisi jotenkin pelottava. Eikä taida koskaan tullakaan. Mutta kunhan ei liikaa kesyynny.

Hommansa se taitaa joka tapauksessa osata hoitaa. Kukaan kolmesta sen astumasta hiehosta ei tullut uudestaan kiimaan! Eli jos kaikki menee oppikirjan mukaan, syntyvät ensimmäiset kyyttövauvat helmikuussa.

Navetan stailausta

Taas piti googlettaa, että laitoimmeko me nyt keväällä kasvamaan krasseja vai kransseja. Eli siis, krassit ovat kasvaneet jo sopivan kokoisiksi, että ne laitettiin toissailtana navetan seinille. Kasvit saavat kivuta korkeuksiinsa. Pitää vielä viritellä sinne langat, mitä pitkin kiivetä.

Punaiset astiat ovat tuttisankoja. Vasikat ovat juoneet niistä maitoa. Nyt niitä ei enää tarvita, joten ei kun uusiokäyttöön. Uudet vasikat saavat sitten lupsuttaa ravintonsa emojensa utareista. Tosin kyllä tuolla varastossa taitaa vielä olla muutama sanko kaiken varalta.

Käteviä astioita tähän käyttöön. Kun tutin otti pois, jäi sanko alaosaan sopivasti aukko, mistä ylimääräinen kasteluvesi valuu pois.

Väriä navettaan ihmisten ja eläinten iloksi. Parsille vielä punaiset tyynyt,
niin kokonaisuus on mitä parhain.

Pikku isännän kanssa syötimme kyytöille tuoretta ruohoa. Maku muistui mieleen ainakin Jasminille, joka imaisi ruohotupon kädestä alta aikayksikön. Muut vielä haistelivat tätä superfoodia. Pian ne pääsevät laitumelle, missä ruohoa riittää yllin kyllin.

Poikaani jännitti antaa ruohoa kyytöille.
Kyytön kieli on karkea ja märkä - tuntuu kuulemma ällöttävältä.

Leskenlehdestä kasvaa voikukka

Olen maailman huonoin tunnistamaan kasveja ja lintuja ja eläimiä ylipäätään. Kauris vai peura? Varis vai harakka? Mehiläinen vai kimalainen? Ruis, ohra, vehnä vai kaura? Muistan, kun tätini tuumasi muutama vuosi sitten silmät kirkkaina, että eikös leskenlehdestä kasva isona voikukka. Lähes tätä luokkaa on minunkin tietämykseni biologian alalta.

Siksi on hämmentävää elää maalla, missä jokainen tuntee pienimmätkin sittisontiaiset ja niiden pariutumiskäyttäytymiset. Isäntä osaa kertoa huomisen sään taivaalle katsomalla. Ruokohelppiäkin hän sai ostettua muutaman paalin kaveriltaan. Siis mitä?! Minä olisin arvannut ruokohelpin olevan jonkun lannoitteen.

Naapurin isäntä kysyi viime viikolla, olemmeko jo nähneet pääskysiä. En viitsinyt sanoa, että ei mitään hajua, vaikka olisin nähnytkin. Samassa pääskynen lensi ylitsemme kuin tilauksesta, tässä minä olen. Sen pyrstö oli aika terävän näköinen, joten ehkä tunnistan sen jatkossa siitä. Nyt pääskyset tekevät pesiään navetalle. Ne lentävät kuin suihkukoneet ovista ulos ja sisälle.

Isännän täti antoi pari kukantainta istutettavaksi. En tosiaankaan enää muista, mitä ne olivat. Keltainen kukka on vielä nupullaan, mutta näyttää ihan siltä, että siitä voisi testata rakastaa-ei rakasta. Todennäköisesti pitää ottaa käytöstä poistetun sälekaihtimen säleet taas hyötykäyttöön ja kirjoittaa aina kukan nimi siihen ja tökätä se kukan tyveen.

Eilen ajoin kylältä takaisin maalle ja tiellä köpötti lintu. Kirjava isohko lintu. Hidastin, jotta se pääsi ylittämään tien. Tuli ihan sellainen tunne, että nyt pitäisi sanoa takapenkillä istuvalle pojalleni, että "hei, tuossa menee -------!". Mutta mikä siinä meni? Yhyy, ei mitään hajua. Fasaani kenties...

Lasten ja kyyttöjen perässä saa juosta

Taimet laitettiin isompiin astioihin. 

Keväällä istuttamamme siemenet ovat itäneet ihan kivasti. Tosin kessu piti istuttaa uudestaan ja nyt se näyttää itävän ihan toisenlaisella vauhdilla. Mikä lie tullut ensimmäiseen satsiin.

Miesväki siirsi krassit isompiin ruukkuihin. Pojat täyttivät ruukut mullalla sillä aikaa, kun me hoidimme karjan. Ja kylläpä oli mieluista puuhaa lapsille. Jopa kuopus jaksoi keskittyä tehtävään, eikä sännännyt vesipyssyineen mansikkien sekaan.

Eläimet ovat alkaneet tulla jo sen verran tutuksi lapsille, etteivät pojat osaa niitä enää arastella. Lehmien sekaan mennään surutta ja minä riennän sinne perässä sydän syrjällään. Isommat möllykät ovat kuin kerrostaloja minunkin rinnallani. Ja nälkäisten kyyttöjen sekaan en oikein uskalla mennä itsekään. Tosin isäntä totesi eläinten kunnioittavan lapsia ihan eri lailla kuin aikuisia. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Parsien putkistot ovat mainioita kiipeilytelineitä lapsille; onneksi niitä pitkin voi mennä käytävän puolella, minne lehmät eivät pääse. On siinä elukoillekin ohjelmanumeroa, kun seuraavat makuuparsilla kölliessään sankareiden touhuja.

Kyytöt karkuteillä

Kyytöt olivat muuten eilen illalla saaneet otettua pultin irti yhdestä parren putkenpätkästä (siitä aukosta, mistä tyttöjä on ohjattu Jaakko Kullan luokse) ja siirtäneet sitten putken paikoiltaan. Siitä alakautta oli pari kyyttöä karannut juoksentelemaan käytävälle ja ruokintapöydälle. Navetan ovetkin olivat auki, mutta eivätpä olleet uskaltautuneet ulos asti. Nokkelia eläimiä kerta kaikkiaan.

Isäntä ei saanut kaksikkoa yksin takaisin osastolleen, vaan minä menin seisomaan kepin kera oviaukolle, josta oli alun perinkin karattu. Isäntä hätisteli kyyttöjä toisesta päästä. Ihan kammottava näky, kun kyyttö juoksee kohti kapeaa käytävää pitkin. Olo oli kuin liikennepoliisilla - tuonne noin, ei suoraan minun päälleni, vaan käännös vasempaan päin. Supsikkaasti neidit löivät sorkkajarrut päälle ja kaarsivat muiden sekaan.

Mitä ruokapöydässä olisi ilman maataloutta?

Niin, vierailimme viime viikolla Virossa muutaman päivän opintomatkalla. Siellä asti piti käydä 35-vuotiaana oivaltamassa, että mitä ihmettä me söisimmekään ilman maataloutta? Emme kerta kaikkiaan mitään - ainakaan mitään terveellistä. 

Parilla tilalla tarjoiltiin lounasta omista ja lähialueen antimista valmistettuna. Eskon maatilalla saimme perunaa, possua, raastetta, kastiketta ja lähikunnan Saku-olutta. Jälkiruuaksi kahvia ja marjapiirakkaa. Ateria hakkasi mennen tullen laivan buffetillallisen! 

Ruokailu alkamassa Eskon talolla.

Laivan buffetista on tänä päivänä glamour kaukana. Tai en tiedä, onko hohtoa koskaan ollutkaan; ehkä aika kultaa muistot. Aikaa syömiseen oli hädin tuskin kahta tuntia. Sitten jo hoputettiin pois. Ajattelin etukäteen, että kerrankin saamme nauttia seisovasta pöydästä kaikessa rauhassa kynttilän valossa illan hämärtyessä. Pöydissä olisi valkoiset liinat ja tunnelma muutenkin hieno. Ja pöh. Hirveä ähky ja pois potkittu olo. Lisäksi laivan keittiössä huhki tatuoitu sälli, joka hakkasi veitsellä lihaa ja huusi työtovereilleen "hei, mä olen kannibaali!".

Hotellihuoneesta oli raksanäkymät.

Tallinnaan päästyämme majoituimme Meriton-hotelliin, joka sijaitsee aivan vanhan kaupungin kupeessa. Hotelli oli todella siisti ja rauhallinen. Koska päivät olivat täynnä ohjelmaa, emme yksinkertaisesti ehtineet kylpylän puolelle.

Toisena iltana kävimme porukalla syömässä Olde Hansassa. Parinkymmenen ruokalajin illallisesta tuli kupu täyteen. Kokonaisuus sisälsi varsin erilaisia makuja! Mutta sen - ja matkustamisen ja päivän opintoretkien - jälkeen ei puhettakaan, että olisi jaksanut jatkaa pubikierrokselle. Vanhuus ei tule yksin - uni on ihana asia. 

Ensimmäisenä päivänä saimme nauttia asiantuntijaluennoista hotellin konferenssitiloissa. Meille mm. puhui simultaanitulkattuna Viron tuottajajärjestön edustaja, Saidafarmin toimitusjohtaja Juhan Särgava. Parin tunnin luennon aikana ehti tehdä muistiinpanoja... Oikeasti Juhanin kerronta oli sen verran elävää, että luennon anti oli mielenkiintoista. Ihan perustietoa Viron maataloudesta. Ja suuri kiitos tulkillemme Tiina Massingille, joka kulki mukanamme parin päivän ajan!

Isäntä keskittyy piirtämään.

Ajatuksenjuoksuani.

Asiaa. Mikä osuus virolaisesta
maitolitrasta menee tuottajalle, kaupalle ja teollisuudelle.

 Hotellilta suuntasimme 22 kilometrin päähän Eskon tilalle. Tilalla valmistetaan juustoja, rahkaa ja jogurtteja. Lisäksi tilalla on kokous- ja juhlatila pitopalveluineen. Kaunis pihapiiri ja aivan herttainen isäntä! Virossa, samoin kuin syksyllä Saksassa, vierailukohteidemme isännät ovat kaikki olleet todella onnellisen oloisia herrasmiehiä, jotka ovat aidosti ylpeitä tiloistaan, eläimistään ja tuotteistaan. Kangistaako kylmyys meitä suomalaisia?

Eskon tilan juustola.

Juustoja.

Hinnasto.

Eskon silmäterä, Pimpo (Pimbo?).
Ihana koiranpötkylä joka tapauksessa.

Joukko kainuulaisia.

Toisen päivän kohteitamme olivat Linnumäen tila sekä Saidafarm. Molemmat sijaitsevat Tallinnan läheisyydessä. Linnumäen luontotilalla aika todella pysähtyi. Historiallinen tila tarjoaa mm. retkiä, majoitusta ja ruokailua. Likellä on suota ja sammakoita, iiiiiiik!

Ruokailutilat oli rakennettu vähän matkan päähän vanhaan hevostalliin. Ja ai että, miten herkullinen ateria sielläkin nautittiin. Isännän tytär toimi tarjoilijana ja tiedä vaikka olisi tehnyt ruuatkin. Tarjolla oli purjososekeittoa, perunoita, kasviksia, täytettyä kanaa, homejuustokastiketta, ja jälkiruuaksi torttua.

Täälläkin voi majoittua. Ei sähköä, eikä juoksevaa vettä.

Tupa, ja ihana henkäys vanhaa tunnelmaa!

Hieman jotain uutta: palju.

Kiikkua piti tietysti kokeilla.
Yksin ja kahdestaan.

 

 Luontotilalta ajoimme Saidafarmille pieneen Lehetun kylään. Farmi perustettiin vuonna 1992 kymmenen henkilön toimesta. Nykyisin se toimii osakeyhtiönä. Tilat ovat pitkälti sovhoosin aikuisia, ja koneetkin ovat jo nähneet vuoden jos toisen. Tilan suurin osakas, Juhan Särgava kehaisi, ettei ole koskaan ottanut lainaa pankista. Toiminta olikin hyvin maltillista.

Traktori?

Saidafarmin luomutilalla valmistetaan rahkoja, juustoja, jogurtteja ja rahkavaahtoja. Pienen meijerin tiloihin tutustuminen oli yllätys. Juhan Särgava esitteli tiloja ja yhdestä huoneesta löytyi hapatusastia, joka oli saatu alkuaikoina lahjoituksena Saksasta. Luulin ihan oikeasti, että tila on ns. museona, missä voi näyttää, että näistä oloista lähdettiin aikoinaan liikkeelle. Piti ihan tulkin välityksellä kysyä, että ovatko tilat tosiaan yhä käytössä. Kyllä. Olimme tuotantotiloissa! Suomessa ei tulisi kuulonkaan lompsia meijeritiloihin. Viime syksynä Saksassa saimme kurkkia meijeriin lasin läpi. Sen verran tarkkoja sielläkin oltiin hygieniasta.

Tyyli ennen kaikkea.

Juhan esitteli hapatusastiaa.

Jogurttia purkitettiin.

Valmis tuote.

Auto vie tuotteet myytäväksi kauppoihin.

Saidafarmilta palasimme Tallinnan keskustaan. Aurinkoinen ilta kului kaupungilla käppäillen. Kirpputorivisiitti kuuluu aina asiaan. Onneksi isännällä on lehmänhermot, joten sain rauhassa penkoa rekkejä. Muuta shopattavaa Tallinnassa ei ollutkaan - Suomen hinnat eivät houkuttele avaamaan kukkaron nyörejä. Ja kaljaa emme jaksaneet sieltä raahata.

Ihmettelen yhä, kuinka paikalliset pärjäävät tuloillaan. Asuuko Tallinnassa yltiörikkaita ja maaseudulla rutiköyhiä? Virossa keskimääräinen kuukausipalkka kun on 700 euroa. Maaseudulla tilatyöntekijälle maksetaan noin 400 euroa. Sosiaaliturvakaan ei liene Suomen tasoa.

Mutta, tyypillisen kliseisesti suosittelen kaikille matkailua Viroon ja etenkin sinne maaseudulle. Tutusta ja totutusta kannattaa poiketa, aina. Ja jos mukaan saa paikallisen oppaan, niin matkan anti on sitäkin parempi.

Kaunis kiitos kaikille matkatovereille ja matkan järjestäjille!

Vanhan kaupungin ruusu.

Voimajuomaa koivusta

Maistelin ensimmäistä kertaa koivunmahlaa vuosi sitten ystäväni miehen 75-vuotissyntymäpäivillä. Voi miten raikkaalta se maistuikaan! Pari viikkoa sitten oli paikallislehdessä juttu mahlan valuttamisesta. Siispä tuumasta toimeen.

Isäntä porasi koivun kylkeen reiän, johon työnnettiin letkua. Pullon korkkiin tehtiin myös reikä, joten sinnepä nestettä valuu. Pullo teipattiin vielä kiinni runkoon. Hetkessä pullon pohjalle oli valunut jo sentin verran mahlaa. Pitänee käydä tänä iltana katsomassa, ovatko pullot jo puolillaan.

Mehut pois pikku ninjoilta

Kuopus tuumasi eilen jo ennen päiväunille menoa, että sinä äiti kuitenkin taas huijaat. Olin nimittäin tuttuun tapaan houkutellut poikia unille sanomalla, että levätään vain hetki, ei meidän edes tarvitse nukkua. Kuopus tajusi, että "me nukutaan kuitenkin pitkät unet, etkä sinä äiti herätä meitä ajoissa". Isäntä totesi, että hän ottaa 10 minuutin tirsat ja lähtee sitten poikien kanssa ulos, että minä saan nukkua reissuväsymystäni pois.

Niinhän siinä sitten kävi, että koko sakki koisi kahdesta kuuteen. Suomen jääkiekkopelistä ehdimme katsoa loput 15 minuuttia - missä ajassa tosin näimme neljä maalia! Isännän tultua navetalta ryhdyin leipomaan kakkupohjaa tälle päivälle. Samalla tuli tietysti nälkä kaikille. Onneksi appiukko oli tuonut aamulla valmiiksi fileoituja kaloja, jotka sitten paistoimme.

Kello oli tässä vaiheessa jo kahdeksan ja sankareissa oli virtaa enemmän kuin pienessä kylässä. Kakkupohjan leipominen vaihtui kolmeen kääretorttupohjaan, jotka silpaisin valmiiksi vajaassa puolessa tunnissa. Miesväki oli jo ehtinyt ulos. Itse ajattelin, että ei tässä vaiheessa päivää voi enää mennä ulos lasten kanssa, mutta miksi ei voisi?! Voi tätä kaavoihin kangistumista.

Pojat juoksivat koirien kanssa ulkona, mutta koska energiaa riitti, otettiin astetta järeämpi suunnitelma käyttöön. Porukka autoon kera keskimmäisen koiran ja suunta muutaman kilometrin päähän pellolle. Sieltä piti merkata kivet, jotta niitä osaa varoa kesällä koneiden kanssa.

Kivet merkattiin aurauskepeillä.

Kolmen tyttären isänä mieheni on ihmetellyt poikien leikkejä. Niissä kun riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ja taistelut saadaan pystyyn missä ja milloin vaan. Eikä mennyt aikaakaan, kun kuopus huitoi pellolla kuin viikatemies konsanaan. Velipoika tuli mukaan juoneen ja pian pellolla viuhtoi kaksi ninjaa. Toinen oli Kai ja toinen Jay. Minäkin sain osani iskuista ja aurauskeppi pasahti suoraan sääriluuhuni... Äiti, sinä olit edessä, totesi nuorimmainen. 

Miekka heilui ja vastustajat (kuivuneet heinät)
saivat iskuja osakseen.

Totesin isännälle, että hänellä on mielenkiintoisia tapoja ottaa mehut pois lapsista. Pelto sijaitsee rinteessä, joten siellä kulkiessa puuskutti itse kukin. Kello läheni jo puoltakymmentä, kun kaikki kepit oli saatu iskettyä maahan. Näimme saderintaman lähestyvän, ja ehdimmekin sopivasti autoon sadepisaroiden alta.

Sade lähestyi.

Autossa isäntä tuumasi, että käydäänpäs katsomassa vielä yksi vesiputous. Tienvarressa sanoin, että putoukselle johtava kinttupolku näyttää kyllä sen verran löllöltä, että jospa ei mennä. No, sinne piti sitten kuitenkin mennä. Auto upposi liejuun, eikä sitä saatu omin neuvoin pois. Isäntä äkkäsi lähellä asuvan tuttavansa, joka tulikin apuun traktoreineen.

Kiitos avuliaalle ihmiselle.

Kotiin päästyämme huomasin, että koira oli oksentanut autoon kunnon lastin. Mutta siivouksella siitäkin selvittiin. Ja kivet tuli merkattua, ja äitienpäiväkakku täytettyä iltapalan yhteydessä! Yöunille päästiin yhdentoista maissa, joten valtakunnassa oli kuin olikin kaikki hyvin.

Kohta kuorrutetaan kakku ja sankarit saavat koristella sen karkeilla. Joko kakku kuorruttuu karkeilla tai sitten namut päätyvät ennen aikojaan parempiin suihin.