"Jaakko Kulta saa varmasti paljon pusuja"

Haimme tänään Jaakko Kullan kotiin. Matkaan lähdimme naapurin (=asuu kilometrien päässä) kautta, mistä lainasimme hevoskuljetuskärrin. Matkaa määränpäähämme Valtimolle oli tunnin verran.

Poikani kyseli tänä aamuna sonnista. Onko se poika? Meneekö se tyttöjen kanssa samaan karsinaan? Rakastuvatko tytöt siihen? Tökkäsin jo omaa maajussiani kylkeen, että nyt taitaa olla sinun vuorosi jatkaa tästä. Poika kuitenkin liukeni paikalta, kun totesin, että kyllä ne varmasti rakastuvat Jaakko Kultaan.

Myöhemmin päivällä poika jatkoi pohdintojaan. Onko sonneja vain yksi ja tyttöjä noin paljon? Minä siihen, että kyllä, Jaakko Kullalla on kaksitoista tyttökaveria. Poika tuumasi hetken, hymyili ja sanoi: Jaakko Kulta saa varmasti paljon pusuja.

Jaakko Kulta haettiin Valtimolta.

Hiiop, kyytiin siitä!

On se yhä mukana.

Kotona ollaan. Kohta pääset karsinaasi.

Uudessa kodissa.

Matka Valtimolta Kainuun puolelle sujui ongelmitta. Kotipihassa sonni kirmasi suoraan karsinaansa. Siellä se tärisi ja ihmetteli ympäristöä. Yritti jopa paeta paikalta. Kyyttötytöt ovat toisessa päässä navettaa, joten ihan hajuetäisyydellekään se ei vielä päässyt. Mutta eiköhän sankari joudu tai itse asiassa pääse ihan kohta tositoimiin!

Allergiat jäivät kaupunkiin

En ole koskaan ollut erityisen eläinrakas. Lapsena meillä oli kissa, joka sitten annettiin pois siskoni syntymän myötä. Tosiasiassa se taidettiin lähettää kissojen taivaaseen.

Sittemmin puhkesivat allergiat. Heinä- ja eläinallergiat. Kesäaikaa piti vetää allergialääkkeitä nassuun; kutitti silmiä ja kurkkua, henkeä ahdisti, aivastutti... Muistan yhden ainoan kesän, jolloin allergialääkkeet tehosivat niin hyvin, ettei ollut mitään oireita. Sitten lääke vedettiin pois markkinoilta, eikä vastaavaa löytynyt. Kaikki allergialääkkeet väsyttivät, vaikka toisin niiden seloisteissa ja mainoksissa luvattiin.

Tavattuani maajussini kävi mielessäni aatos, että kuinka ihmeessä pystyisin olemaan keskellä eläintarhaa. No, ihmeellistä kyllä, täällä maalla oireet eivät puhjenneet. Miksi? Sitä en tiedä.

Linda.

Kissoista, joita on neljä, Milli istuu mielellään olkapäällä tai tulee rintakehän päälle nukkumaan. Silkkaa siedätyshoitoa! Linda on puolestaan kova puskemaan - työntää kuonoaan vasten kasvojani ja kehrää kehräämistään. Lindan kanssa minulla on viha-rakkaus-suhde. Misu pomppi vielä vuodenvaihteessa keittiön pöydillä, mistä suutuin sille muutamaan otteeseen. Minut nähdessään se usein luikkiikin pakoon. Toisena päivä se sitten viihtyy lähelläni.

Kissojen sanotaan viihtyvän siellä, missä on hyvät energiat. Täällä ne usein köllöttävät joko tietokoneen tai telkkarin takana. Todella hyvissä energioissa siis, hah!

Tilaa Jaakko Kullalle

Aiemmin oli ajatuksena, että kyyttöjen oma siementäjä, Jaakko Kulta, saapuisi Kainuuseen vasta alkukesästä. Kyyttötytöistä osa on jo osoittanut kiimojaan hyppimällä toistensa selkiin, ja Jaakko Kullallakin on jo kuulemma kova hinku päästä hommiin, joten sonnipoika saapunee meille jo tällä viikolla.

Kyyttötyttöjen sekaan sitä ei voi kuitenkaan vielä päästää, sillä osa niistä on vielä alaikäisiä. Siispä Jaakko Kullalle tehdään oma soppi. Neljä vasikkaa siirretään käytävän toiselle puolelle ja sonnipoika pääsee niiden paikalle.

Vasikat siirtyvät vasemmalla näkyvään tilaan.

Isäntä raivasi paikkoja eilen illalla avantilla (vai mikähän ajopelin oikea nimi lieneekään). Käsipelillä tiukan paskan kyntäminen olisi ollut lähes mahdoton juttu. Ainakin itku olisi päässyt minulta muutaman kerran. Suoraan sanottuna en olisi edes lähtenyt siihen hommaan.

Tämä "avantti" on vanha kuin taivas mutta toimii.

Varsinainen astutus tapahtuu kuvan tilassa, jossa avantti on. Siihen tehdään lemmenpesä. Ilmeisesti sonni ja kiimassa oleva kyyttöneiti laitetaan sinne touhuamaan. Miten nopeasta toimituksesta lienee kyse, se jää nähtäväksi - jos sitä nyt ilkeää edes katsella.

Siitä se ajatus sitten lähti

Pihasaunan takana köllöttelee isännän tädin vanha amme. Ensin ajattelin, että siinä olisi kiva lillua kesällä ulkosalla aurinkovarjon alla kylmää juomaa siemaillen. Isäntä oli kuitenkin saanut päähänsä, että se laitetaan sisälle.

Pihasaunarakennuksen pukuhuoneessa, tulisijan kupeessa on ammeen mentävä kolo. Tai no, ihan hyvin se siihen mahtuu. Siispä nyt amme pitäisi putsasta mullasta - vai lieneekö paskaa - ja röijätä sisälle. Amme painaa kuin synti. 

Mutta ehkäpä jo lähiaikoina laitetaan pitkästä aikaa sauna tulille, ja lillutaan välillä ammeessa kynttilänvalossa viinilasit kourassa ja käristetään vaahtokarkkeja takkatulessa.

Amme ei vielä houkuttele syleilyynsä.

Sitten toinen projekti. Pihasaunan edustalla lojui isännän tekemä vene. Sitä ei voi kuulemma laittaa enää vesille, joten se sai sijansa terassin vierestä etupihalta. Nurmikolle laitettiin huopaa, jonka päälle kipattiin hiekkaa.

Oma rantapoikani lapioi hiekkaa ilman paitaa paljain jaloin. Nauroin, että siihen kun isket vielä rantatuolin ja rojahdat bisselle, niin jo kyläläiset ihmettelevät, että onpas helppoa, kun ei ole enää lypsykarjaa!

Pohjustustöitä.

Mönkijä hinasi veneen pitkin pihaa.

Muutama kivi tueksi.

Vene pitänee vielä vuorata muovilla ja sitten heittää siihen paskat ja mullat. Eli siitä tulee kukkaruukku! Ellemme sitten viritä siihen istuimia, purjetta ja muuta rekvisiittaa. Veneestä saisi pojille hienon merirosvolaivan...

Rannalle, sannalle...

Tennispallon kokoisia koppakuoriaisia

Kevät saa maalla aivan uuden säväyksen. Oli sanoinkuvaamatonta talsia aamulla kosteassa säässä märällä ja löllöisellä pellolla, kahlata puroissa, katsella ympäröivää äitimaata kuin uutta ystävää tervehtien. Mitä kaikkea talven alta paljastuukaan! 

Aamukävelyllä.

Lempipaikkani löytyvät veden ääreltä. Ja kun siihen yhdistyvät koivut, nuo suosikkipuuni, on ympäristö vallan täydellinen. Koivua ja lehtipuita yleensäkin pidetään feminiinisenä puuna; havupuissa on maskuliinista voimaa.

Vaikka olenkin vesimies, en millään muotoa tykkää uittaa itseäni luonnonvesissä. Putosimme isännän kanssa pyrstöillemme, kun kävi ilmi, että olemme molemmat vesimiehiä, mutta kumpikaan meistä ei osaa uida kunnolla. Pelkäämme veden varaan joutumista.

Sen sijaan veden äänet ja sen läheisyys rauhoittavat. Peltojen poikki ja navetan takaa virtaa tien toiselle puolelle puro. Vai lieneekö kyse jo joesta. Maantiede ei ole koskaan ollut vahvinta aluettani.

Navetan takana käy ihana kuohuna.

Toiselta puolelta pihaa löytyvät mansikkapenkit. Ne on tehty viime vuonna. Alkukesästä maahan on tarkoitus iskeä 14 000 mansikantainta. Luomumansikasta pääsemme nauttimaan toivottavasti jo ensi vuonna.

Luomumansikkamaa.

Mailla ja mannuilla talsiessamme selvisi muutama iljettävä yksityiskohta. Yhdestä nurkkauksesta löytyy sammakkolampi. "Mikäs sen ihanampaa kuin pienen pieni pomppiva sammakko", leperteli isäntä. Juu, ovat ihania, jos nämä lutuiset sakusammakot pysyvät lammikossaan.

Nuorena kävin kesätöikseni poimimassa marjoja Suhmurassa. Sateisella säällä, kun työnsin käteni pensaspenkkiin, sen uumenista saattoi pompata sammakko. Toinen sammakkomuistoni liittyy kymmenen vuoden taakse, kun asuin Nuuksiossa. Yön hämärässä menin paljain jaloin saunalle ja polulla jalkani alle jäi sammakko. Tai ei se sinne jäänyt, vaan luiskahti pois.

Sammakkolampi.

Tässä ympäristössä on ironista todeta, että inhoan kaikenlaisia kissanpennusta pienempiä öttiäisiä. Lentäviä, matelevia, käveleviä. Pahimpia ovat karvatoukat, sudenkorennot ja koppakuoriaiset. Pellolla asuu kuulemma harvinaisia ja aivan halavatun isoja lannanpyörittäjäkoppakuoriaisia."Ne ovat niin hauskoja, kun pyörittävät lantapalloja.... Kerran yksi lensi suoraan päin naamaani...". Lentäviä, tennispallon kokoisia koppakuoriaisia - APUA!

Sorsalampi.

Raitapuu - ja isäntä.

Siivoamista ja rapsuttamista pihalla riittää. Koirat ovat levitelleet talven aikana roskapussin jos toisenkin pihalle. Lehmien evääksi tarkoitetun, hajonneen hernesäkin sisältö tervehtii tulijoita etupihalla.

Mutta mikä parasta: piha on pienten lasten paratiisi. Täynnä lammikoita, sohjoa, rapaa, mutaa, keppejä, kuoppia ja kaikenlaisia yllätyksiä. Kuravaatteet päälle ja ei kun menoksi! Äiti tulee perästä! Jiihaa!

Herneet likoamassa.

Hiukan pesiksestä

Tänään kävin ensimmäistä kertaa Sotkamon pesiskentällä. Tai stadioniksihan tuota taidetaan kutsua. Kenttä sijaitsee järven rannalla. Minulla menee aina sekaisin, onko uimarannan nimi Hiukka vai Huikka, mutta uimaranta siinä joka tapauksessa on vieressä. Mukavia reissuja siis tiedossa! Isäntäkin tuumasi, ettei ole vuosiin pystynyt navettatöiltään käymään peleissä. Nyt siihenkin tulee poikkeus - enää kun ei tarvitse juosta lypsyaikataulujen mukaan.

Penkkirivejä laskemassa.

Lapsena kuljin isäni mukana pesiskentillä - sekä ViU:n että JoMan peleissä. Molemmat pohjoiskarjalaisjoukkueet ovat superissa eli Sotkamosta löytyy nyt ainakin yksi kannattaja näille vierasjoukkueille. Ehkä kannustan myös Kiteetä... Ja toki peleissä pitää käydä myös Pohjois-Karjalan puolella.

Omat poikani ovat olleet peleissä mukana lähes vauvasta asti. Ja aika hyvin ovat pysyneet pyllyt penkeissä makkaran, jäätelön, pillimehun ja tikkarin voimin. Tänään pojat villiintyivät stadionin korkeuksissa - oiva leikkipaikka oli tämä kohde.

Pieni mies parhaimmalla paikalla ylärivissä.

Hauska tappa vanha tuttu

Olen tässä yrittänyt asennoitua syömään isännän kasvattamaa eläintä. Mikä ihme siinä ällöttää? Heittääkö tunneside niin voimakkaan varjon asian ylle? Ehkä minä ajattelen eläimiä lemmikkeinä. En tiedä. Asiaa pitää oikein märehtiä.

Saimme nimittäin kutsun tulla syömään täältä lähtenyttä nautaa. Se meni kokeilumielessä tähän lähialueelle. Asianosaiset testasivat, mitä liha tulee lopulta maksamaan kuluttajalle. Nauta taisi kiertää Outokummun kautta takaisin Kainuuseen. Ainakin jauhelihat olivat menneet heti kaupaksi. Joka tapauksessa, onnekseni tämä kutsu roikkuu edelleen ilmassa. Ehkä se ei toteudukaan. Noloa, jos yökkäisin tai en kerta kaikkiaan saisi ruokaa nielaistua.

Mies on yrittänyt selittää, että eläimillä on ollut täällä hyvä ja onnellinen elämä. Ja on hienoa tietää, mistä liha on oikeasti peräisin, mitä eläimet ovat syöneet, miten niitä on hoidettu. Kuvassa oleva Riiviö sai jopa vuoden jatkoaikaa. Yhdeksän vuotiaana se sitten lähti pari viikkoa sitten teuraaksi. Sekin oli merkillistä, että kun nuoremmat kohtalotoverit juoksivat karkuun, niin tämä vanhus löntysti tyynesti auton kyytiin. Aivan kuin olisi tiennyt päivänsä koittaneen.

Viimeiselle matkalle.

Ja mikä merkitys viimeisellä autokyydillä ja eläinten kohtelulla voi olla lihan makuun ja koostumukseen. Minkälaisissa oloissa ne kuljetetaan, ja ovatko ne hyvinkin stressaantuneita. Luomulehmät kuljetetaan ihan omissa karsinoissaan. En nyt muista, voiko samassa kyydissä ylipäätään kuljettaa muita kuin luomueläimiä. Tarkkoja ovat säädökset tässäkin asiassa.

Kessun kasvatuksella aloitetaan

Äitini saa sisätiloissa viherkasvit loistamaan, isäni on mestari pihapuutarhan hoidossa. Luulisi, että edes toinen näistä ominaisuuksista olisi minussa. Tähän asti tämä mahdollinen geeniperimäinen viherpeukalo on pysynyt visusti piilossa.

Siispä tuumasta toimeen. Eilen laitoimme isännän kanssa siementä itämään. Hänelle tämä on tuttua juttua. Tietoa ja kokemusta on vaikka millä mitalla - ja sitä intoa!

Navetalle oli tullut kivasti tilaa, kun lypsyasema jäi pois käytöstä. Niinpä ikkunan vierustalle sai laitettua levyjä, minkä päällä taimilaatikot saavat ottaa aurinkoa (tosin tällä hetkellä ulkona sataa vettä/räntää/lunta).

Styroksinen laatikko pitää hyvin lämpöä.

Vuodenvaihteessa siivotessani yläkertaa huomasin yhdessä sankossa "kuivakukkia". Ajattelin heittää roskat mäkeen, mutta onneksi joku kello kilkatti päässäni ja ajattelin kysyä näiden kuivakukkien pölynkeräämistarkoitusta. No, kessuahan se oli. Sankossa oli ainekset noin hehtaarin alalle.

Kuivattua kessua.

Eilen näistä kuivista kessuista eroteltiin siemenet ja istutettiin itämään laatikkoon. Mitä tämän jälkeen tapahtuu, niin siitä minulla ei ole hajuakaan. Niin pitkälle ei vielä päästy. Ja se, mitä lopputuotteella sitten tehdään, sekin on arvoitus. Minä en ole koskaan maistanutkaan tupakkaa ja isäntäkin lopetti polttamisen viime syksynä. Mutta kasvamassa sitä nyt kuitenkin on.

Jos nyt taas oikein muistan, niin lopullisen tuotteen myymiseen tarvitaan tullilta luvat, mutta itse siementen kauppaaminen on sallittua. Itselleni kun tuli heti mieleen, että onko kessun kasvattaminen ylipäätään sallittua. Mutta on se.

Murskausta.

Siementen siivilöintiä.

Ja ei kun itämään.

Kessun lisäksi laitoimme nyt kasvamaan ruukkupaprikaa, tomaattia, koristekurpitsaa ja erilaisia krasseja. Tarkoitus olisi laittaa krasseja kasvamaan navetan sisälle. Paikat pitää tosin miettiä niin, etteivät mansikit yllä syömään niitä.

Vanhat sälekaihtimet hyötykäyttöön (ylempi kuva).

Paimenkoira Timi otti ensikontaktia kyyttöihin.

Istutuspuuhien aikana paimenkoirat pääsivät parin viikon tauon jälkeen navetalle. Ei viitsitty järkyttää niillä kyyttöjä heti alkuunsa.

Vanhin, 9-vuotias Timi näytti heti kaapin paikan. Nuorin, 1-vuotias Juri  kävi katsomassa uudet tulokkaat ja luikki pakoon, kun kyytön turpa vähän heilahti. Keskimmäinen, 4-vuotias Joppe vetäytyi paimentamistyöstä pirttikoiraksi muutama kuukausi sitten, joten se tyytyi olemaan jalanjuuressani navetallakin.

Tähän asti ihanimman ja kauneimman "kyytöilyhetken" koin levähtäessämme niiden tykönä istutuspuuhien jälkeen. Kyytöt ottivat kovasti kontaktia, nuuhkivat ja nuoleskelivat. Pipon älysin ottaa päästäni pois - tällä kertaa.

Erityisesti Jemina halusi tutustua lähemmin. Se viihtyi vierelläni ja antoi minun painaa pääni sitä vasten. Välillä se tuhisi kaulaani vasten ja kerjäsi lisää läheisyyttä. Siinä sitä sitten yhdessä möllötettiin ja nautittiin auringosta.

Jeminan kanssa otettiin rusketusta naamoihin.

Kohta ne syövät minut

Kylläpä oli eilen illalla kovaäänistä ja nälkäistä porukkaa navetalla. Ensimmäistä kertaa tuntui, että olisi pitänyt olla kuulosuojaimet päässä. Sen verran kova ääni kyytöistä lähtee verrattuna friisiläisiin. Kyyttöjen ammuu tulee niin puhtaasti sydämen pohjasta. Isäntäkin nauroi metelin määrää. 

Meinasin kantaa omin pikku kätösin viimeiset rehun rippeet kyytöille, jotta suurin meteli loppuisi, mutta maltoin odottaa, että isäntä putsaa ruokintapöydän ja tuo paalit sisään (video). Videolla näkyy, kuinka paalit halkaistaan ja työnnetään paikoilleen. Kyytöille pitää kantaa ruuat käsin, koska niiden ruokintapöytä on navetan päädyssä - sinne ei  traktorilla pääse.

Parsien putsaamisenkin jätin kesken ja odotin, että mansikit saavat murkinaa eteensä. Sen jälkeen työskentely oli huomattavasti helpompaa ja turvallisemman tuntuista. Nälkäisten kyyttöjen keskelle tuli tunne, että ne oikeasti kohta syövät minut.

Päivän työt on tehty.

Avoimien ovien päivä

Kukkuu.

Aurinko lämmittää jo niin ihanasti, että navetan ovia voi huoletta pitää päivisin auki. Etenkin kyytöt kurkkivat uteliaina ulos. Autoja huristelee tiellä vähä väliä, ja muutenkin raitis ilma taitaa houkutella.

Tänään selvisi sekin, että kesällä navetan takaoviaukko on koko ajan auki ja eläimet pääsevät menemään ja tulemaan vapaasti. Yöksi tullaan kuulemma yleensä sisälle. Ja jos joku mansikeista tuumaa, että nyt mennään suuntaan jos toiseen, niin toiset seuraavat perässä. Laumaeläimiähän nämä ovat.

Yle Kainuun radiotoimittaja kävi eilen tekemässä juttua kyytöistä ja niiden tulevasta tehtävästä. Kyytöt menevät jo tulevana kesänä perinnemaisemoimaan alueita Naapurinvaaralle. Isäntä puhuu aina perinnebiotooppialueesta. Täytyypä usuttaa hänet kirjoittamaan siitä lisää.

Ai kun lämmittää ihanasti.

Kenkien ja vaatteiden putsaajat.

Rasismin vastaista työtä

Ennen kuin kyytöt tulivat, oli friisiläisten kanssa puhetta, että toisia ei sitten saa syrjiä. Samaan navettaan mahtuu kyllä eri rotuisia yksilöitä. Vaikka eri ikäiset, näköiset ja kokoiset mansikit ovatkin omilla osastoillaan, pääsevät ne tekemään tuttavuutta aitojen välistä. Ja tiedä vaikka niillä olisi sama kieli..?

Pari päivää sitten palattuamme kolmen päivän Pohjois-Karjalan turneelta Kainuuseen ja navetalle, huomasimme, että ruskea pikku karkulainen viiletti ruokintapöydän puolella. Olihan navetalla toki käynyt lomittaja, joten ei se useampaa päivää liene karussa olleen.

Isäntä yritti pyydystää vasikkaa hihnan avulla, mutta sepäs puikkelehti tankojen välistä kyyttöjen puolelle. Siellä se on nyt viihtynyt pari päivää - kai. Tiedä sitten, mitä se tekee, kun suljemme oven lähtiessämme. Olkoon nyt sitten kyyttöjen ottotyttönä.

Kyyttöjen ottotyttö.

Kyytöt ovat kotiutuneet aivan älyttömän hyvin Kainuuseen. Vielä muutama päivä sitten ne hyppivät seinille, kun lantakone laitettiin liikkeelle tai kun isäntä ajoi traktorilla navettaan. Kyytöt säikkyivät myös lapsia. Nyt ne ovat tottuneet näihin kaikkiin.

Joukosta on erottunut reippain johtohahmo - Jasmin. Se tulee aina ensimmäisenä tervehtimään. Sitä saa ihan rauhassa rapsutella ja paijata. Kohta 6-vuotias poikani silitti sitä pari päivää sitten ja tuumasi juhlallisesti hetkeä aiemmin, että äiti, tämä on ensimmäinen kerta, kun silitän lehmää. Ja niin sitä sitten silitettiin suu messingillä.

Lantakone kulkee köyden avulla lantakäytävän päästä päähän.

Ei se kuitenkaan toimi

Hih, no toimiihan se! Siihenhän se videonpätkä pläjähti! Testasin, että saanko mitenkään siirrettyä sitä puhelimestani koneelle. Olkoon nyt sitten tässä - kuvaa kyyttöjen ensimmäisestä päivästä, ollos hyvä.

Bambit heikoilla jäillä

Ja niin saapuivat kyyttöneidit Kainuuseen aprillipäivänä vuonna 2013 klo 10.06. Isännän unelma toteutui viimein vuosien haaveilun jälkeen. Olen niin onnellinen ja iloinen hänen puolestaan!

Tunnin matka takana.

Yhteensä kaksitoista hiehoa kopsutteli navettaan. Jaakko Kulta ei vielä saapunutkaan; sonni kotiutuu myöhemmin omaan karsinaansa. Neitejä kun ei voi vielä astua.

Kyyttöjen reitti autosta pihattoon oli tehty selväksi, joten tulo sujui mutkattomasti. Ja koska uusi paikka jännitti, survoutuivat kaikki perimmäiseen nurkkaan, eivätkä näin yrittäneet karata. Näin ollen tehtäväni oli varsin helppo - seisoin ja ihmettelin itsekin.

Uuteen kotiin!

Kun kyytöt saapuivat navettaan, oli meno kuin villissä lännessä. Friisiläiset sekoilivat ja mylvivät. Olin ihan varma, että joltakin katkeaa luita siinä rytäkässä.

Kyyttöreppanat olivat kuin bambeja heikoilla jäillä - luistelivat lantakäytävää pitkin ja sorkat sojottivat minne sattuivat. Välillä ne eksyivät makuuparsille ja juuttuivat sitten poikittain tankojen väliin kiinni. Karvatupsuja irtoili sinne tänne. Lantakone oli jäänyt kyyttöjen puolelle, joten se piti käynnistää ja siirtää puoliväliin käytävää. Uusi paniikki oli valmis! Mikä tuo on?!? Niin paljon uutta ja ihmeellistä! Mitähän ne tuumaavat paimenkoirista?

Hiehot survoutuivat nurkkaukseen.

Pikkuhiljaa kyytötkin rauhoittuivat. Hyvin herkästi ne kuitenkin pakkautuivat kasaan nurkkaukseen. Sieltä sitten pikkuhiljaa lähdettiin yksi kerrallaan tutkimaan paikkoja. Tilaa oli enemmän syntymäkodissa, joten sekin varmasti ihmetytti.

Ruoka maistui lähes heti, kun sitä kannettiin niiden eteen. Ne suorastaan ahmivat. Sekin on kuulemma eräs merkki hädästä - syödään, syödään, syödään. Ehkä ne yrittivät niin rauhoitella omaa oloaan.

 

Uskaltaisikohan tuonne mennä?

Tiloihin tutustuminen alkoi.

Pian otettiinkin matsia friisiläisten kanssa. Aidan välistä iskettiin päitä yhteen. Etenkin kaksi yksilö oli jatkuvasti toistensa kimpussa. Kyyttö otti oikein vauhtia! Isäntä totesikin, että kyytöt ovat friisiläisiä jääräpäisempiä - periksi ei anneta, vaikka sarvia ei olekaan.

Kumpi on vahvempi - kyyttö vai friisiläinen?

Neitien joukossa on yksi erityinen, johon ihastuin jo viikko sitten vieraillessamme niiden kotitilalla Pohjois-Karjalassa. Jos Peppi Pitkätossulla olisi lehmä, se olisi tällainen. Pilkullinen yksilö paljastui Junnaksi, mutta Pepiksi minä taidan sitä kutsua.

  

Junna, jonka lempinimi on Peppi Pitkätossu.

Viime vuonna syntyneille piti antaa J-alkuisia nimiä. Tästä porukasta löytyi myös Johanna. Nimet olisi voinut muuttaa tänään, kun ne ilmoitettiin rekisteriin, mutta hyvä näin.

Tutustuminen voi alkaa. Yhdelle sainkin jo antaa niskahieronnan. Kovasti tuntui tykkäävän! Ihanan lämpimiä ja energisiä eläimiä nämäkin ovat. Ja pitkäikäisiä - isäntä lupasi niille jopa 15 vuoden elämän. Mahtavuutta!

Kuin kaksi marjaa - Johanna ja Johanna.